100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia (2012)

Kun olin nuori, opettajani puhui ihaillen minuuttinovelleista. Olen lainannut 100 minuttinovellia aikaisemminkin, mutta palauttanut teoksen lukematta. Nyt päätin lukea novellit, joiden aiheet vaihtelivat samoin kuin tapahtumapaikat. Novellit vahvistivat mielikuviani toisen maailmansodan aikaisesta ja sen jälkeisestä ajasta sosialistisissa maissa. Historian tietämykseni Unkarin osalta on hatara ja lukiessa tuli tunne, että pitäisi osata lukea rivien välistä. Novellien hyvä puoli oli, että niitä saattoi lukea pari tai enemmänkin mainoskatkon aikana. Alun henkilökatsaus kirjailijaan ja lopun yhteenveto suomentajalta olivat hyödyllisiä. Luulin, ettei novelleista jää mitään mieleen, mutta suomentajan kommentit toivat ne elävästi mieleen. 

Örkény on ns. kulttikirjailija, johon en ole aiemmin tutustunut. Kirjasampo kirjoittaa hänestä: "István Örkény (1912-79) näki kaksi sotaa, pakkotyöleirin, neljän vuoden sotavankeuden ja kommunismin hirmuvallan kotimaassaan Unkarissa. Nämä kaikki kokemukset jalostuivat Örkényn käsissä mustan huumorin sävyttämiksi ja ytimekkäiksi minuuttinovelleiksi, jotka ovat ansaitusti kulttimaineessa. Örkény osaa kuvata ihmisen osaa yhtä aikaa riemastuttavasti ja satuttavasti. Kirjailijan mielenlaatua kuvaa hyvin kortti, jonka hän lähetti toisen maailmansodan hornankattilasta: En ole viime aikoina kovin paljon käynyt oopperassa enkä konserteissa. Nykyään keskityn lähinnä ryömimiseen ja tappamiseen. Örkényn satavuotisjuhlan kunniaksi ilmestyy laajennettu laitos Minuuttinovelleja-teoksesta, johon Juhani Huotari on valinnut ja suomentanut 14 uutta kertomusta."

Lisätietoja: 

http://www.kirjasampo.fi/

http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1490

http://www.lily.fi/blogit/koko-lailla-kirjallisesti/kurkkaus-kirjasyksyyn-unkari-helsingin-kirjamessujen-teemamaana

http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/istvan-%C3%B6rkeny-100-minuuttinovellia/1256700

Rambo

Nadja Sumanen: Rambo (2015)

Nadja Sumasen (s. 1975) esikoisteoksessa näkyy hänen ammattinsa, toimintaterapeutti, ja siten Rambo on sopivaa luettavaa kaikille nuorille ja kasvatusalalla oleville. Oikeastaan kirjan pitäisi olla kaikille pakollinen luettava. Teosta on verrattu Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen (1984), joka oli lukiossa - vai yläasteella - "pakkoluettava". Humoristinen ja paljon aineksia sisältävä teos voi olla ahdistavaa luettavaa herkälle nuorelle, kuten kirjaston sivuilla mainitaan. Luulen kuitenkin, että mielenterveysongelmat, oppimisongelmat, huumeet, rikollisuus, väkivalta ja köyhyys sekä luonnonkatastrofien uhka ovat nykynuorille tuttuja teemoja. Harva on kasvanut pumpulitynnyrissä? Teoksessa keskitytään kesän viettoon, eikä moniongelmallisuus ole ongelma sanan perinteisessä mielessä. Rambo on selviytyjä!

Pidin paljon Otavan nuortenromaanikilpailun ja Finlandia Junior -palkinnon voittaneesta teoksesta. Kirjassa on paljon sanomaa ja samaistumiskohteita. Mukaan on saatu useita harrastuksia ja nuorten mielenkiinnon kohteita. Tämä runsaus tuntui välillä laskelmoidulta, mutta oli mukava lukea esim. juoksemisen hurmasta. Mökkikesäloman viettoon saattoi hyvin eläytyä.

Suosittelen teosta 12-vuotiaista alkaen kaikille lukijoille ja ei-lukijoille. Vaikka päähenkilö Rambo on 14-vuotias poika, aikuinenkin saa kirjasta paljon ajattelemisen aihetta - ja iloa.


Lisätietoja:

https://koulukirjastonhoitajat.wordpress.com/2015/12/01/nadja-sumanen-rambo-2015/

http://www.lastenkirjainstituutti.fi/lasten-kirjallisuuspiiri/

http://yle.fi/uutiset/kansankodin_pimeampi_puoli_sai_tieto-finlandian__finlandia_junior_esikoisteos_rambolle/8483476

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika (2014)

Enni Mustonen  on kirjailija, tutkija, käsikirjoittaja Kirsti Mannisen (s. 1952 Seinäjoella) kirjailijanimi. Enni Mustosen nimellä julkaistut viihderomaanit ovat saaneet kiitosta erityisesti elävästä historiallisesta kuvauksestaan.

Näin Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivänä on ajankohtaista lukea Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen osa Lapsenpiika. Teos jatkaa Ida Erikssonin minä-muotoista kerrontaa siitä mihin Paimentyttö (2014) jäi. Tänä vuonna ilmestyi jatkoa Emännöitsijä (2015) romaanin myötä.

Ida Erikkson kulkee Syrjästäkatsojan tarinoissa suomalaisissa kulttuurikodeissa vuosisadan vaihteessa. Hänen asemansa kohoaa iän ja kokemuksen myötä. Lapsenpiika-romaanissa Ida on lastenhoitajana ja ruuanlaittajana Jean Sibeliuksen taloudessa ensin Helsingissä ja sitten Keravalla. Ida on varsin järkevä, mutta heittää mielestäni rahaa hukkaan esim. Keravan asemalla.

Enni Mustosen kirjoista olen aiemmin lukenut hänen viihdekirjojaan (esim. Maitotyttö 1984) sekä Koskivuori-sarjan (1998 - 2002). Tuoreempi tuotanto on jäänyt lukematta, koska sen saatavuus kirjastossa on heikko. Kun uutuus ilmestyy, se on niin varattu, ettei sitä enää muista, kun se olisi saatavilla. 

Lapsenpiian voi lukea itsenäisenä teoksena, niin paljon siinä kerrataan aiemmin tapahtunutta. Kunhan pääsee sisälle tarinaan, lukeminen viihdyttää ja antaa historiallista tietoa. 

Lisätietoja:

http://www.otava.fi/kirjailijat/enni-mustonen/

https://www.lukulamppu.fi/kirjailijan-kintereilla-enni-mustosen-lapsenpiian-helsinki-ja-kerava/

Maan päällä paikka yksi on

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on (1999)

Tuula-Liina Varis (s. 1942) oli kirjoittanut useita teoksia ennen ensimmäistä romaaniaan Maan päällä paikka yksi on (1999), jota useat kirjallisuuden lukijat pitävät hänen parhaana teoksenaan. Vuonna 2000 Variksen esikoisromaani sai Runeberg-palkinnon. Teoksesta valmistui näytelmäversio tänä vuonna.

Muistan kuinka halusin lukea teoksen sen ilmestyessä, koska historialliset elämäkerrat olivat lempilukemistani. Suunnittelin siitä jopa joululahjaa äidille. Lukeminen kuitenkin jäi, kunnes luin sen Naisen paras ystävä (2014) -teoksen innoittamana.

Lukemisajankohtani ei ollut otollinen. Olen pohdiskellut vanhempieni vanhenemista ja potenut syyllisyyttä siitä, etten osaa enkä voi auttaa heitä tarpeeksi. Samoin olen miettinyt ylisukupolvista perhe- ja kasvatuskulttuuria; mistä kaikki juontaa juurensa? Variksen omaelämänkerrallisia aineksia sisältävä lapsuuskuvaus sodanjälkeisestä Suomesta sisälsi tuttuja aineksia isovanhempieni ja vanhempieni elämästä. Ensimmäiset vuodet maalla isovanhempien talossa asuneena tarina oli tutunoloinen, mutta henkisesti raskasta luettavaa. Monesti päähenkilö Ulla mainitsee köyhyyden, joka ei mielestäni ollut äärimmäistä aineellista köyhyyttä, lähinnä ehkä tunnekylmyyttä. Ulla pääsi kouluun ja perheellä oli paljon sellaisia tavaroita, joista toiset vasta haaveilivat. Ruotsin kieli ja muut "herrasväen" tavat kertovat keskiluokkaisuudesta, mutta lapsuus voi olla vaikea keskiluokkaisissakin perheissä monesta syystä.

Suosittelen sukukertomuksista, historiasta tai sodanjälkeisestä elämänmenosta kiinnostuneille lukijoille. Minulle teos osui liian kipeään kohtaan, jotta siitä olisi voinut nauttia. 

Lisätietoja:

Kirjasampo
http://www.kirja.fi/kirjailija/tuula-liina-varis/ #kirja
Näytelmästä Keskisuomalaisessa 

Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015)

13. Maria Kallio -dekkari on odotettu teos, eikä tuota pettymystä. Sain teoksen viikon pikalainaan, mutta tenttikiireiden vuoksi lukuaika tuntui lyhyeltä. Viime yönä simahdin 50 sivua ennen loppua ja tänään luin viimeiset sivut.

Surunpotkussa on hyvin ajankohtaisia aineksia: sairaus, maahanmuutto, tasa-arvo, uskonto, politiikka, koulukiusaaminen, lastensuojelu, perhesuhteet, työttömyys, mielenterveyden häiriöt, musiikki, uhkapelit jne. Teoksessa on paljon viittauksia aiempiin Maria Kallio -dekkareihin ja Surunpotku tuntuu siten kokoavalta ja viimeistelevältä. Loppu jää kuitenkin avoimeksi, joten ehkä teos ei ole viimeinen sarjan osa?

Teoksessa on iloa ja surua, haikeuttakin. Paha ei aina saa palkkaansa, kuten ei hyväkään. Teoksessa on vähemmän mainintoja musiikista ja viskin juomisesta kuin syömisestä. Maria Kallio on keski-ikäistynyt, seestynyt komisario tutun joukon keskellä. Kustantaja on rakentanut nettisivun mainostamaan teosta: http://www.espoonuutiset.fi/ vie kuvitteelliselle uutissivulle, jonka uutiset liittyvät Surunpotku-teokseen.

Lisätietoja:

Tammen tiedote 

https://www.youtube.com/watch?v=i1_vItLsId4 

Helsingin Sanomien arvio 

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015)

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A red herring without mustard) on kolmas Flavia de Luce -sarjan 1950-luvun Englantiin sijoittuva dekkari. Alkuteoksen nimi on paljastavampi kuin suomennoksen. Teos oli mielestäni nopealukuisempi ja mukavempi kuin aiemmat osat ehkäpä siksi, että Flavia oli kiltimpi, eikä koko ajan suunnitellut myrkyttävänsä perheenjäseniään. Ensimmäisissä osissa 11-vuotias kemian ja muidenkin alojen lapsinero oli pelottava ja harkitsematon, nyt hän on hieman kypsynyt, vaikka eletään vielä samaa kesää kuin aiemmissa teoksissa.

Netissä mainittiin Flavia de Luce -sarjan olevan sopivaa luettavaa 14-vuotiaalle tytölle. En tiedä, kiinnostaako 11-vuotiaan tutkimukset murhien ympärillä 14-vuotiasta, mutta lukija voi samaistua vanhempiin henkilöhahmoihin tai ainakin nauttia miljöökuvauksesta. Kiinnostus tapakulttuurista ja englantilaisesta elämänmenosta vie lukutoukkaa eteenpäin.

Tässä teoksessa tuntui murhan ratkaisu olevan toissijaista. Flavia kuljeskeli paikasta toiseen tutkien johtolankoja, mutta kokonaiskuva tuntui olevan hukassa. Suosittelen silti lukemista!

Lisätietoja:

Bazar Kustannus 

DekkariNetti 

Kirjasampo 

Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa (2013)

Minna Lindgrenin (s. 1963) dekkarimuotoon kirjoittama vanhusten palvelutalokertomus oli paikoitellen hyvin ahdistavaa luettavaa. Oma vanheneminen ja vielä enemmän omien vanhempien vanheneminen tuli ajatuksiin. Onneksi teoksessa oli valoisa loppu!

Kansikuvitukseltaan yhtenevät teokset Kuolema Ehtoolehdossa (2013), Ehtoolehdon pakolaiset (2014) ja Ehtoolehdon tuho (2015) kuvaavat yhdeksänkymppisten vanhusten elämää helsinkiläisessä yksityisessä palvelutalossa. Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat hauskoja ja mukavia tyyppejä, mutta palvelutalon henkilökunta ei sitä ole. 

Lindgren halusi kirjoittaa teoksensa dekkarimuotoon, jotta saisi teoksillee mahdollisimman laajan lukijakunnan. Perinteinen paasaaminen vanhusten oloista ei olisi herättänyt niin tehokkaasti huomiota suuressa yleisössä. Vuonna 2013 ohjaaja Neil Hardwick suunnitteli elokuvaa teoksesta: ”Luettuani kirjan ymmärsin, että minun on pakko tehdä siitä elokuva. Kuolema ehtoolehdossa on hauska, rankka, jännittävä, ajankohtainen ja ennen kaikkea kaunis kertomus vanhojen naisten ystävyydestä, elämänilosta ja pelottomuudesta kuoleman edessä”. Elokuvasta ei ilmeisesti vielä ole kuulunut muuta?

Minna Lindgren kirjoittaa sujuvasti, humoristisesti ja tarkkanäköisesti. Lukiessa mieleeni nousi hänestä lukemani naistenlehtiartikkeli. Lindgren ilmaisee mielipiteensä terävästi, enkä aina ole samaa mieltä hänen kanssaan. Hän on lausahtanut mm. näin: ”En halua yhtään enempää elämälle vieraita seitsemän laudaturin vekkihametyttöjä lääkäreiksi, tuomareiksi ja opettajiksi.” Vain neljän laudaturin housutyttönä toteaisin, että elämä opettaa kaikille reaaliteettinsä aikanaan. Ei opintomenestys tee ihmisestä sosiaalisesti kyvytöntä, elämälle vierasta. 

Lisätietoja:

Ylen Aamun kirja 

http://www.vanhusneuvosto.fi/?page_id=97

http://yle.fi/uutiset/minna_lindgren_kuolema_ehtoolehdossa/6820854 

Kustantajan sivut 

Yhdestoista hetki

Janet Evanovich: Yhdestoista hetki (2015)

Olen kytännyt Evanovichin uusinta teosta koko syksyn ajan näyttöluettelosta sekä kirjastosta  ja viimein se löytyi kirjaston uutuushyllystä! Yhdestoista hetki (Eleven on top, 2005) on yhdestoista Stephanie Plum -dekkari, kuten nimikin sanoo. Tuttua viihdyttävää laatua, mutta ajoittain tulee liiallisen toiston tunne lukiessa. Jotain uuttakin tässä kirjassa oli, ja ehkä Stephanie alkaa kallistua Morellin ja Rangerin välillä tiettyyn suuntaan. Tai sitten ei.

Evanovich (s. 1943) on päässyt tässä kirjasarjassaan jo 22. osaan, joten Stepanien seikkailut eivät heti lopu. Vuoden 2014 heinäkuussa olen lukenut edellisen hänen teoksensa, joten kirja per vuosi -tahtia mennään.

Lisätietoja:

http://www.evanovich.com/

DekkariNetti

Ei enää murhia!

Maria Lang: Ei enää murhia! (alkuteos 1951)

Ei enää murhia! on Langin kolmas dekkari, jossa Puck ja Einar ovat ehtineet mennä naimisiin ennen elokuista lomaa Einarin synnyinkotiin. Luonnollisesti murha on lähempänä kuin uskoisikaan!

Jännitysromaani etenee tutun kaavan mukaisesti. Olen tämänkin romaanin aiemmin lukenut sekä nähnyt tv-elokuvana, joten juoni oli tuttu. Lukiessa mietin, että turha on lukea kaikkia Langin dekkareita uudestaan. Ja miltä se näyttäisi tunnistelistassa? En fanita Langia niin paljon, että ryhdyn luku-urakkaan.

Lisätietoja:

Kirjasampo 

Langin dekkarit 

Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997)

Wikipedian mukaan Ben Zwi Hirsch Furman on psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti ja ratkaisukeskeisen psykoterapian kouluttaja. Furman (s. 1953) on minulle tuttu televisiosta, jossa hän esiintyi -90-luvulla pehmeääänisenä asiantuntijana lasenkasvatuksen saralla. Silloin vierastin sanaa lyhytterapia, mutta nyt ratkaisukeskeisyys kolahti. Olen täysin Furmanin linjoilla siinä, että vaikeastakin lapsuudesta voi nousta hyvinvoiva aikuinen. Yksilö on olosuhteidensa tuotos, mutta lasken olosuhteisiin myös yksilön itsensä. Yksilöllä on vastuu omasta itsestään, eikä kaikkea voi pistää kurjan lapsuuden (tai saadun diagnoosin) tiliin.

Osuvasti oli Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä artikkeli Joustaa vaan ei katkea, jossa valotettiin resilientti-käsitettä (http://www.hs.fi/elama/a1447743539174). Juuri luokanopettajaksi valmistunut 25-vuotias Andrea Eckstein menetti perheensä Thaimaan tsunamissa vuonna 2004 ollessaan 14-vuotias, mutta on säilyttänyt valoisan, avoimen ja puheliaan luonteensa. Ihmisen selviytymiskyky, resiliency, voidaan suomentaa myös vastustuskyvyksi, sisukkuudeksi tai lannistumattomuudeksi.

Taito palautua vastoinkäymisistä on osittain geneettistä, mutta tätä taitoa voi kehittää esim. kiitollisuuspäiväkirjaa pitämällä, jolloin myönteinen ajattelu lisääntyy. Myönteisyys ja hyvät muistot lisäävät toiveikkuutta ja rohkeutta suunnata katse tulevaisuuteen. Psykiatri Viktor Frankl kehitti logoterapia-nimisen terapiasuuntauksen, jonka mukaan hyvinvointimme määrää mielikuvamme tulevaisuudesta pikemminkin kuin muistomme menneisyydestä. Toiveikas mielikuva tulevaisuudesta kantaa vaikeiden aikojen yli.

Tutkimuksissa on havaittu, että resilienteiksi todetuilla ihmisillä on ollut lapsuudessaan vähintään yksi aikuinen, joka on kannustanut ja johon he ovat pystyneet turvautumaan. Rankoissa oloissa kasvaneilla lapsilla tämä aikuinen saattoi olla vanhemman sijaan vaikka päiväkodin täti. Furman painottaa, että lapsella on luontainen kyky löytää korvaavia aikuissuhteita ja kannustusta, jos vanhemmat ovat kykenemättömiä niitä tarjoamaan. Lapsi ei ole hauras ja helposti särkyvä, vaan toiveikas ja sitkeä. Vastoinkäymisistä voi oppia ja ne voi kääntää voimavaraksi.

Ongelmien sijaan on hyvä kiinnittää huomiota hyviin asioihin. Terveyslähtöisyydessä tai ns. salutogeenisessä ajattelussa pyritään löytämään terveyteen vaikuttavat tekijät ja erityisesti vahvistamaan hyviä voimavaroja ja terveyttä suojaavia tekijöitä. Tällainen positiivinen lähtökohta on hyvä erityisesti mielenterveydellisissä ongelmissa ja häiriöissä.  

Furman on kirjoittanut myös lukuisia Muksuoppi-kirjoja, joihin perehtynen jatkossa. Iltalehden artikkelissa kerrotaan muksuopista kuten myös benfurman.com-kotisivuilla. Opin peruslähtökohta lienee, että kehuminen kannattaa!

Lisätietoja:

MeNaiset 2015

http://www.benfurman.com/

http://www.iltalehti.fi/

Murhaaja ei valehtele yksinään

Maria Lang: Murhaaja ei valehtele yksinään (1951)

Maria Langin (1914 - 1991) kirjoittamasta neljästäkymmenestä dekkarista ensimmäinen, Mördaren ljuger inte ensam, ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Aloitin Langin dekkareiden uudelleenlukemisen toisesta teoksesta, Vaarallista nautittavaksi, joka ilmestyi vuonna 1950.

Murhaaja ei valehtele yksinään on tuttu DVD-elokuvana (ongelmia äänessä) ja televisiosta katsottuna. Kirjaa lukiessa yhtymäkohdat elokuvaan olivat hatarat, dramatisointi oli muuttanut lähes kaiken. Langin esikoisteos (suomentaja H. Sorjo-Smeds) oli mielestäni helppolukuisempi kuin Vaarallista nautittavaksi. Toki tässäkin teoksessa oli vanhahtavia sanoja suoraan ruotsista käännettynä. Erityisen usein teoksessa toistui sana eroottinen. Puck, joka on teoksessa kertojana, on nuori nainen, joka on ihastunut Einariin, mutta jolla on silmää myös muiden miesten eroottisille ominaisuuksille. Muistan ensilukemisestani sen, että ihmettelin Puckin seksi-innostusta (ei muuta mielessä kuin miehet ja ulkonäkö), mutta päättelin sitten sen kuvaavan hänen nuoruuttaan. Samanlainen seksuaalinen vire tuntuu olevan kaikissa Langin dekkareissa. Piirre, johon en nuorena kiinnittänyt huomiota.

Olin unohtanut, kuka on murhaaja, joten yllätyin lopussa. Juoni sinänsä on varsin monipolvinen ja henkilöt tuntuvat juoksevan elokuiset yöt läpensä metsässä kuka missäkin ja tupakoivan aina kuin mahdollista.

Lisätietoja:

http://kirjanpauloissa.blogspot.fi  

http://www.xtv.fi/ DVD-arvostelu

Kirjasampo

Naistenvalssi

Pirjo Tuominen: Naistenvalssi (2009)

Olen lukenut Pirjo Tuomisen (s. 1939 Lappeenrannassa) tuotantoa viime vuosituhannen puolelta. Olen pitänyt hänen historiallisista romaaneistaan paljon. Muutama vuosi sitten yritin lukea Tuomisen uutta Mailis Sarka -dekkarisarjaa (ensimmäinen osa vuonna 2011), mutten jaksanut keskittyä.

Naistenvalssi (2009) on jatkoa teokselle Kotiopettaja (2008), mutta juonesta pääsee selville lukematta  ensimmäistä osaa. En tiedä, olisinko jaksanut lukea yhtään enempää varsin yksioikoisesta Pontus Palenista. Teoksessa mainitaan kahteen kolmeen kertaan, että Pontus on leveäharteinen ja pitkä mies. Komeus ei riitä herättämään kiinnostusta ja Pontus keskittyy liiaksi lääketieteellisiin yksityiskohtiin. Jokin päähenkilön luonteessa tökki.

Naistenvalssissa lääkäriksi valmistunut Pontus on naisten pyörittämänä. Eletään vuotta 1840, jolloin Helsingin yliopisto vietti 200-vuotisjuhliaan ja kaupunki oli täynnä kylpylävieraita ympäri maailman.   Pontus lähtee lääkäriksi samalle paikkakunnalle missä oli kotiopettajana, ja joutuu taas naisten pyörittämäksi.

Kirjassa on aineksia moneen. Historiallisesti tarkkaa kuvausta elämästä 1840-luvulla sekä senaikaisista hoitomenetelmistä, murha- ja petosselvittelyjä, romantiikkaa ja rakkautta. Paljon sattuu ja tapahtuu, mutta vähän irrallisiksi jotkut juonenkäänteet jäävät (miksi mukana?) tarinan kannalta.

Tämä teos aloitti marraskuun lukuhaasteen: lue kirjaa vähintään 30 sivua päivässä. Olen nipinnapin saanut minimin täyteen.

Lisätietoja:

Päijät-Häme-wiki

Lappeenrannan kirjasto

Kirjasampo

Naisen paras ystävä

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä (2014)

Minulle on kehuttu Tuula-Liina Variksen kirjoja ja muistan lukeneen mielenkiintoisia arvioita hänen teoksistaan. Tartuin tähän kirjaan, koska se oli dekkarihyllyssä. Odotukset olivat samansuuntaiset kuin Petri Tammisen Rikosromaanin (2012) kohdalla: ei puhdasverinen kuka sen teki -arvoitus.

Tuula-Liina Varis (s. 30.6.1942) on minulle tuttu Kirjailijaliiton puheenjohtajana (2009 - 2014) ja kolumnistina. Hän on kirjoittanut muistelmateoksen Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994) avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa ja esikoisromaaninsa  Maan päällä paikka yksi on (1999). Naisen paras ystävä ei ole Variksen ensimmäinen jännityskirjallinen teos. Hän on kirjoittanut Vaimoni-teoksen (2004),  joka sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2005.

Naisen paras ystävä -teos on nopealukuinen, muttei mikään hyvän tuulen -kirja. Päähenkilö on psykopaatti-narsisti, jonka toimintaa on vaikea ymmärtää ennen kuin varhaislapsuuden kokemukset avataan taustaksi. Mielenkiintoinen toinen päähenkilö on viisikymppinen naiskomisario itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Kieli on sujuvaa, tekstiä oli ilo lukea Maria Langin dekkarin jälkeen.

En tiedä, onko Variksella jonkinlainen fiksaatio lihavuudesta. Teoksessa mainitaan useasti lihavat, pika- ja roskaruokaa syövät lihavat ja etenkin lihavat naiset. Aivan kuin lihavuus olisi pahinta ihmisessä, naisessa. Vaimoni-teoksessa on myös lihavuusteema.

Teos oli mielenkiintoinen tuttavuus. Pitää lukea muitakin kirjailijan teoksia, jotta syntyy kokonaiskuva hänen tuotannostaan.

Lisätietoja:

Kirjasampo

YLE

Savon Sanomat

Vaarallista nautittavaksi

Maria Lang: Vaarallista nautittavaksi (1. p. 1950, 4. p. 2012)

Maria Lang (31.3.14 - 8.10.91) oli ruotsalainen dekkarikirjailija, joka kirjoitti neljäkymmentä suomennettua dekkaria vuosina 1949 - 1988. Vaarallista nautittavaksi (alkuteos 1950) ilmestyi suomeksi vuonna 1951 ja aloitti pitkän sarjan. Langin esikoisteos Murhaaja ei valehtele yksinään (alkuteos 1949) ilmestyi tämän jälkeen suomeksi. Jos siis haluaa aloittaa Puckin, Einarin ja Kristerin tarinan alusta, on tartuttava Murhaaja ei valehtele yksinään -teokseen, jonka jatkoa Vaarallista nautittavaksi on.

Olen lukenut valtaosan Langin dekkareista nuorena. Lisäksi olen katsonut kuusi elokuvaa, joita on Ruotsissa tehty tiuhaan tahtiin vuodesta 2013 (Murhaaja ei valehtele yksinään, Ei enää murhia, Ruusuja, rakkautta ja rikoksia, Kielojen kuningas, Vaarallisia unta, Murhenäytelmä hautausmaalla). Vaarallista nautittavaksi -teos on jätetty filmaamatta ymmärrettävistä syistä. Tukholmalainen lukio opettajineen ja oppilaineen on haasteellinen ympäristö (alaikäiset nykyään lukiossa) ja juoni moraaliton (paheennusta herättävä) nykykäsityksen mukaan.

Vaarallista nautittavaksi -teoksen kieli on vanhahtavaa ja pokkariversiossa vuodelta 2012 on paljon kirjoitusvirheitä. Teosta ei kannata lukea kaunokirjallisena tuotoksena, vaan kuka sen teki -arvoituksena. Valitettavasti muistin murhaajan aiemman lukukerran ansiosta.

Lisätietoja:

Julkaisuluettelo
Kirjasampo
Wikipedia

Parhain sä oot

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot (2014)

Pirkko Arhipan (s. 1935) 36. dekkari oli tuttua ja nopealukuista luettavaa. Olen lukenut kaikki kirjailijan jännitysromaanit, mistä ehkä johtui, ettei loppuratkaisu ollut yllätys.

Arhippa on hyvin kiinni tässä ajassa. Hänellä on teräviä mielipiteitä, jotka ovat viihdyttäviä ja tarkkanäköisiä, elleivät osu liian lähelle omaa elämää. Tämänkertaisessa romaanissa on kyse äideistä, lapsista ja koirista sekä miehistä. Perhe-elämän ongelmat näkyvät ja kehityskaari lapsuudesta aikuisuuteen on monella häiriintynyt. Naantali ja Turku ovat tapahtumapaikkoja, jossa Varpu Ahava ja Tiia Vuoristo poliiseina toimivat.

Lisätietoja:

DekkariNetti

Lounakirjailijat

Kustannus Mäkelä

Kirjavinkit

Toinen kurinpalautus

Kesäkuun lopussa havahduin siihen, että paino oli noussut useita kiloja holtittoman herkkujen syömisen takia. Päätin ryhtyä kymmenen viikon kurinpalautuskuurille ja jättää herkut mahdollisimman vähiin. Pari repsahdusta tuli (söin kilokaupalla karkkia), mutta paino tippui 4,5 kiloa. En aivan päässyt tavoitteeseeni, mutta kesäkilot karisivat.

Nyt paino on lähtenyt taas nousuun. Olen syönyt lokakuun alusta CLA- ja vihreä tee -kapseleita, mutta paino on vain noussut ja rasvaprosentti kasvanut. Tuntuu, että rasvanpolttotabletit toimivat päinvastoin kuin on tarkoitus, syövät lihaksia ja väsyttävät. Pitäisikö syödä kuuri loppuun vai jättää kesken?

Pyrin taas herkkujen syönnin rajoittamiseen ja liikunnan lisäämiseen. Tuntuu, että omat konstit ovat tehokkaampia kuin tabletit.

Kuusi kohtausta Sadusta

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta (2014)

Leena Lehtolaisen teos jakautuu kuuteen näytökseen, joissa seurataan kuvataiteilija Satu Savinaisen elämästä kertovan näytelmän etenemistä ja näytelmää seuraavan yleisön reaktioita siihen. Jännitysmomenttina on Savinaisen katoaminen ennen näytelmän ensi-iltaa.

Alkuasetelmat tuntuivat mielenkiintoisilta, mutta sitten tarina alkoi toistaa itseään. Juoni junnasi paikoillaan, eikä minua kiinnostaneet näyttämötaiteelliset yksityiskohdat tekstissä. Aihe olisi mielestäni sopinut napakaksi novelliksi. Taiteilijan elämä on vaikeaa, sillä teitpä miten päin vain, aina se on jonkun mielestä väärin. Minusta yksityisyys-julkisuus-asetelma (kenellä on tekijänoikeus omaan elämäänsä?) ei ollut kovin uskottava syy tapahtumille. Näytelmä on näytelmä eli taidetta perustuipa se tosielämään tai fiktioon. Kaikki on subjetkiivista tulkintaa, joka on irrallaan muiden tulkinnasta ja todellisuudesta.

Teoksesta tuli mieleen Armi Ratiasta tehty elokuva Armi elää! (2015). Myös Riikka Ala-Harjan teos Maihinnousu (2012) herätti kohua tekijänoikeuskysymyksillä: onko oikein käyttää tosielämän tapahtumia kirjassa kysymättä kohteelta lupaa? Kirjailijat kertovat, että saavat usein kirjeitä lukijoilta, jotka kuvittelevat, että kirja on kirjoitettu lukijan elämästä. Varkauden tai hyväksikäytetyksi tulemisen tunne on tietysti ymmärrettävää, jos yksityiskohdatkin täsmäävät. 

Lisätietoja:

Lukulamppu 
Savon Sanomat
HS 
YouTube-mainos 

Valkoinen varjo

Katariina Souri: Valkoinen varjo (2015)

Katariina Sourin kahdeksas teos Valkoinen varjo on ollut tarjolla palautettujen kirjojen hyllyssä kesästä lähtien, mutta Musta mandala -trilogian ensimmäinen osa ei kiinnostanut minua aiheen puolesta. Koska teos osui toistuvasti käteeni kirjastossa, ja koska olin pitänyt Sourin Kahdeksas huone (2008) -teoksesta, lainasin kirja.

Alussa minua häiritsi se, että päähenkilö Mona henkilöityi mielessäni kirjailijaksi. Mona oli kuin Kata. Riikka Pulkkisen romaaneissa kuulen kirjailijan äänen lukiessani, mutta Valkoisessa varjossa kirjailija oli visuaalisesti läsnä ja mietin omaelämänkerrallisen aineksen määrää teoksessa.

Viimeiset seitsemänkymmentä sivua menivät minulta jo yli ymmärryksen. Loppu oli täyteenahdettu, muttei jännittävä. Kirjaan on koottu aineksia sieltä täältä, tietoiskuja elämän eri aloilta; vähempikin olisi riittänyt. Ehkä jatko-osat tuovat valaistusta teoksen sisältöön?

Ei kolahtanut, mutta todennäköisesti luen Sammunut sydän -teoksen sekä alkuvuodesta 2016 ilmestyvän päätösosan Kadonneet kasvot. Mielenkiintoinen sattuma on, että Sofi Oksasen Norma (2015) on myös rikosromaani ja sisältää yliluonnollisia, mystisiä aineksia. Ehkä ajan henki on tällainen?

Lisätietoja:

MeNaiset
http://katariinasouri.com/kirjailija/
Youtube-mainos
Ilta-Sanomat

Tuomitut

Vera Vala: Tuomitut (2015)

Vera Valan neljäs Arianna de Bellis tutkii -sarjan osa oli tarjolla yllätyksekseni kirjastossa pariinkin otteeseen, ennen kuin lainasin teoksen. Arianna on nyt toisena päähenkilönä isoveljensä Aresin ohella tutkiessaan sukulaisensa katoamista, mikä kietoutuu yhteen pappeja murhaavan tekijän etsintään Torinossa. Valan teoksessa on puolet sellaista, mitä en ymmärrä (Vatikaani, uskonnot ja lahkot), mutta juoni alkaa hahmottua ja tiivistyy viimeisissä kahdessa sadassa sivussa.

Jännitys ei kohoa sietämättömäksi ainakaan päähenkilöiden kohdalla; Arianna selviää tilanteista ilman fyysisiä vammoja. Muistelen vaaratilanteiden kärjistyneen enemmän aiemmissa teoksissa. Ilmeisesti raskaus on "suojaava" tekijä?

Pidin tästä teoksesta, vaikka hyppelinkin alun uskonnolliset ja rikostutkinnalliset kuviot kevyesti läpi. Ariannan menneisyys palautuu yhä paremmin hänen mieleensä ja palat loksahtelevat paikoilleen. Kirjasarja jatkuu.

Lisätietoja:

Gummerus
DekkariNetti

Saaressa kakki hyvin

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin (2009)

Niin se aika rientää! Muistan, kun tästä kirjasta kohistiin sen julkaisun aikaan ja halusin heti lukea kyseisen teoksen. Olen sittemmin puntaroinut useampaan otteeseen kirjastossa, lainaanko vai en. Jokin takakansitekstissä tökki.

Aika monet blogikirjoittajat ovat todenneet, että alku ei vetänyt, mutta lopussa toivoi, että kirja ei loppuisi ikinä. Minulle kävi toisin päin. Alku oli mielenkiintoinen ja kirjoitettu pienen tytön näkökulmasta. Välähdyksenomaiset muistot toivat mieleen oman lapsuuden; kirjailija eläytyy hyvin lapsen maailmaan ja tunnelmista välittyy omakohtaiset kokemukset. Elina Halttunen (s. 1952) on kertonut, että henkilöhahmot ovat olleet olemassa, mutta tapahtumat on kerätty ja lainattu muualta. Olisi sangen outoa, jos kaikki tapahtuisi yhdessä suvussa! Tai mistä sitä tietää, mitä missäkin suvussa todella tapahtuu?

Jossain vaiheessa toivoin, että lapsuuskertomuksista edettäisiin eteenpäin juonessa. Näin käykin puolenvälin tienoilla ja loppuosa on tykitystä, jota hautajaiset rytmittävät. Itkin jokaisen kuoleman kohdalla ihmiselämän lyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Teokseen on ripoteltu historiallisia tapahtumia ja muotivirtauksia, jotka tuovat oman nuoruuden mieleen.

Halttusen tyyli on sujuvaa, välillä runsasta ja yksityiskohtaista, välillä toteavaa ja kliinistä. Saaressa kaikki hyvin on hänen esikoisteoksensa. Mikäli haluaa palata tuttuihin henkilöhahmoihin erään tärkeän sivuhenkilön näkökulmasta, Syysvieraita (2012) tarjoaa tähän mahdollisuuden.

Lisätietoja:

Teos
Kirjastokaistan video
Savon Sanomat
Helsingin Sanomat

Hyvän tytön hautajaiset

Eeva Tenhusen jännitysromaani Hyvän tytön hautajaiset (1978) jäi minulta kesken keväällä opiskelukiireiden takia. Sain palattua teokseen vasta nyt. Nuorena en oikein ymmärtänyt juonta, joten uudelleenluku vanhempana auttoi. Teoksessa on mielestäni vähemmän henkilöhahmoja kuin aiemmissa, tai sitten olen oppinut suodattamaan turhat nimet pois. Saatoin samaistua Auneen, vanhapiika-opettajaan. Jonkin verran lukemista vaikeutti pitkä tapahtuma-aika ennen ja jälkeen hautajaisten. Loppuratkaisussa oli tuttuuden tunnetta; olen lukenut Tenhuselta samantyylisiä lopetuksia.

Teoksessa esiintyvät aviopari Liisa ja Martti Halla sekä maalaispaikkakunnan koulun opettajat, opiskelijat ja kyläläiset. Aikalaisarviossa Kirjasammon sivuilla ihmetellään teoksen uskottavuuden puutetta, johon voi helposti yhtyä. Italialainen verenperintö tai kyläjuoru on syy täysin älyttömään käyttäytymiseen.

Minulla on uudelleenluettavana vielä kolme Tenhusen dekkaria. Ennen Viimeinen pari -teosta (1980) luen jo lainaamani muut kirjat.

Lisätietoja:

Pohjois-Karjalan kirjailijat
Savonlinnan sivu

Siipirikko

Luin Kristiina Vuoren (s. 1967) esikoisteoksen Näkijän tytär (2012) suurin odotuksin. En ollut lukenut historiallista romaania vähään aikaan ja teoksen aihe kiinnosti. Vuoren teos oli oikein sujuvasti kirjoitettu, mutta huomasin, etten jaksa paneutua sen maailmaan. Harppoen "luin" kirjan loppuun.

Vuoren toista romaania - Siipirikko (2013) - kärkyin kirjastosta pitkään ja vasta nyt sain käsiini painetun teoksen. Mainostekstien perusteella odotin taas mielenkiintoista aihetta. Nyt minulla oli enemmän aikaa ja voimia lukea teos alusta loppuun. Tenttikirjojen luvun jälkeen tuntui mukavalta lukea historiallista ja viihteellistä tekstiä. Koska olin lukenut kirjallisuusblogeista Siipirikosta, luulin tietäväni, mitä kirjassa tapahtuu. No, enpä tiennyt. Mutta olen kiitollinen onnellisesta lopusta; mutkien ja kiemuroiden jälkeen päästiin maaliin, johon oli tähdätty koko matka!

Elämä keskiajalla, 1300-luvulla, on ollut karua ja julmaa. Olosuhteet peilautuvat päähenkilöiden käyttäytymiseen. En esimerkiksi pitänyt Seljasta, mutta ymmärsin häntä.

Lisätietoja:

Keskisuomalaisen arvio
Lukulamppu
Kirjasampo
Facebook

Kurinpalautus puolessavälissä

Viisi viikkoa takana ns. kevyttä syömistä ja normiliikuntaa. Pari kertaa olen repsahtanut herkkuihin ja hormonaaliset seikat ovat vaikuttaneet painoon ikävällä tavalla. Nyt pitäisi olla pari viikkoa optimaalista kuntoiluaikaa, koska opinnotkin ovat tauolla.

Paino on tippunut 4,4 kg ja tavoitteeseen on 1,7 kiloa. Sen saavuttanen seuraavan viiden viikon kuluessa. Harmittaa vain, että tilanteeni on toistunut jo kolmatta kertaa. Joka vuosi paino nousee ja joka vuosi kamppailen painoni kanssa. Pitäisi päästä tasapainotilaan eli pysyä ruodussa syömisen suhteen.

Tuleva joulu pelottaa jo nyt!

Puolimaraton takana!

Olen toukokuusta lähtien keskittynyt avoimen yliopiston opintoihin, joten muu lukeminen ja liikunta ovat jääneet vähemmälle. Kesäkuu meni stressissä ja syödessä. Huomaamatta keräsin itselleni viisi kiloa lisäpainoa!!! Kesäkuun 29. päivä aloitin kurinpalautuksen. Nyt on tippunut 3,4 kg. Tarkoitus on vetää kymmenen viikkoa mahdollisimman vähillä herkuilla ja mahdollisimman monipuolisella liikunnalla. Rasvaprosentti on pilvissä ja lihasmassa vähissä, joten lopetan ruikutuksen ja teen asialle jotain.

Lauantaina juoksin puolimaratonin kuuden minuutin kilometrivauhtia. Mukava peruslenkki, eikä tullut kuin rakko vasempaan ukkovarpaaseen. Eli ihan hyvässä kunnossa olen kiloistani huolimatta.

Heinäkuussa ja elokuussa on luvassa monta stressaavaa asiaa, joten yritän ottaa rennosti asian kerrallaan.

Kuolema savolaiseen tapaan

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (1976, 4. painos 1995)

Tenhusen kolmas dekkari on aiheeltaan minua kiinnostava. Siinä kirjailija-Liisa ja poliisi-Martti muuttavat savolaiseen pikkukylään ja  teoksen puoluvälissä alkaa henkirikostutkinta. Mukava palata Mustat kalat -dekkarin "pääparin" vaiheisiin ja savolaiseen kyläyhteisöön.

Nuorena koin valtavia tuskia, kun en saanut kiiteltyä teosta luettua, vaan harpoin loppuun selvittääkseni murhaajan henkilöllisyyden. Ne kannen punaiset kengätkin jäivät arvoitukseksi. Tenhunen marssittaa näyttämölle runsaasti henkilöhahmoja, maalailee savolaista sielunmaisemaa ja punoo verkkoa kauan.

Muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta Kuolema savolaiseen tapaan -dvd:n (1982) ja se valaisi paljon teoksen sisältöä. Siispä lukiessa perusjutut, kuten murhaaja, olivat selvillä. Harmillisesti juoni oli mielestäni epäuskottava (taas hysteerinen naishahmo) ja osoitteleva.

Lisätietoja:

Kirjasampo
Elonet

Hölkkätavoitteita

Treenasin huolellisesti toukokuun alun juoksutapahtumaan (10 km). Juoksu meni hyvin, vaikka minulla oli lämpöä ja pahoinvointia ennen juoksupäivää ja juostessa. Luulin, että kyseessä oli jännitys.

Juoksun jälkeen pahoinvointi paheni ja kuume nousi. Nivelkivut ja pistävä päänsärky vaivasivat. Oksentaminen helpotti oloa. Siinä vaiheessa kun nälkä palasi, aloin tervehtyä noro- tms. virustaudista. Toipuminen, työ- ja opiskelukiireet pitivät minut pois jumpista ja lenkkipolulta.

Koska epämääräinen nuha ja väsymys sekä lihaskivut ovat vaivanneet viime viikkoina, kävin vasta tänään pikkulenkillä kuulostelemassa missä mennään. Syödyt kakkupalat, karkit ja popcornit painoivat mahassa ja hölkkäilin vain kuusi kilometria. Huomenna kokeilen uudestaan.

Tarkoitus olisi pidentää ja monipuolistaa (mäkiä!) lenkkiä niin, että syksyllä taittuisi puolimaraton. Luulen kyllä, että se menisi nytkin sisulla ja ajan kanssa, mutta hyvä olla tavoitteita.

Nuku hyvin, Punahilkka

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Nuku hyvin, Punahilkka on Tenhusen kolmas dekkari. Siinä eivät seikkaile Martti ja Liisa Halla, vaan nuori äidinkielenopettaja Ulla ja muut yhteiskoulun opettajat Itä-Suomessa. Poliisina esiintyy kaupunkilainen Launonen.

Koulumaailmaan sijoittuva dekkari on varsin todentuntuinen. Minulle tulee mieleen ala-asteaikani, jolloin opiskelin pienessä kyläkoulussa maaseudulla. Opettajat asuivat rivitalossa parin sadan metrin päässä koulusta. 1970-luvun koulumaailma oli varsin ahdasmielinen ja opettajan elämä tarkoin säädelty. Salassa piti alkoholikin nauttia; tupakkaa ja viinaa menee kirjassa todella paljon!

Ulla on samanlainen, vähän hermoheikko ja lapsellinen, henkilöhahmo kuin Liisa Halla. Ihmettelin jo ensilukemalta, kuinka hän pystyy hoitamaan työnsä niinkin hyvin. Ensilukemalta ei auennut susisymboliikka eikä teoksen nimi. Nyt vanhempana lukiessa teos avautuu eri tavalla. Muistin murhaajan, mutta motiivit tekoon olin unohtanut.

Arvosteleva kirjaluettelo esitteli Tenhusen teoksen vuonna 1973, joten se oli hyväksyttävää hankkia kirjastoon. Ehkä "huonon elämän" kuvaus oli sallittua siksi, että teoksessa paha saa palkkansa, eikä olemassaolevia normeja kumota.

Kirjasammon aikalaisarvio: Kirjasampo

Keisari seisoo palatsissaan

Eeva Tenhunen: Keisari seisoo palatsissaan (1971)

Keisari seisoo palatsissaan jatkaa siitä mihin Mustat kalat (1964) päättyy. Kirjasampo on sarjoittanut Tenhusen dekkarit Martti ja Liisa Halla -sarjaan, joten ilmeisesti parivaljakko seikkailee kaikissa teoksissa, vaikken sitä muistakaan.

Ensilukemisestani muistan, että Keisari seisoo palatsissaan oli sekava (samannimisiä henkilöitä, paljon erilaisia sukulaisia, ajallisesti tapahtumia vuosikymmenten takaa) ja pitkäveteinen (hautausmaalla vaeltelu, jännitystunnelman kasvatus). Aihe - kirjailijat - sen sijaan kiinnosti jo nuorena ja oli mukava tietää, mitä tapahtui Savonlinnan jälkeen.

Muistin yllättävän hyvin teoksen juonen, vaikka olin nuorempana hyppinyt rivien yli. Nyt saatoin keskittyä tekstiin ja lukea kirjan alusta loppuun. En edelleenkään ymmärtänyt esim. Liisan käytöstä ja ainaista tupakointia.

Lisätietoja:

Kirjasampo

Mustat kalat

Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964)

Luin toistamiseen Eeva Tenhusen (s. 1937) esikoisteoksen Mustat kalat. Nuorena luin teoksen ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt kirjasta. Henkilöt olivat mielestäni ilkeitä ja pahansuopia ja tunnelma jotenkin outo. En tiedä, olisiko jotain pitänyt lukea rivien välistä, vain mitä?

Reilut parikymmentä vuotta on vierähtänyt ensilukemisesta, mutta valitettavasti pääjuonenkäänteet ja murhaaja olivat vielä muistissa. Kieli ja ajankuva ovat 1960-luvulta, mikä nuorempana varmaan vaikeutti tarinaan syventymistä. Huomaan, että minulta menee sekaisin Eeva Tenhusen, Liisa Nevalaisen ja muiden suomalaisten naisten kirjoittamat dekkarit. Luin nuorempana myös Pirkko Arhippaa ja esim. ruotsalaista Maria Langia.

Eeva Tenhunen on kirjoittanut kahdeksan dekkaria sekä vähän muutakin kirjallisuutta. Häneltä ei ole ilmestynyt viime vuosikymmeninä uutta; kirjoittamishalu loppui miehen kuolemaan. Dekkariseura palkitsi Tenhusen Hornanlinna-palkinnolla vuonna 2010.

Eeva Tenhunen vaikuttaa tutustumisen arvoiselta persoonalta, oman tiensä kulkijalta.

Lisätietoja:

Dekkariseuran artikkeli

Kirjasampo

Neljäs lenkki

Reilu viikko sitten minulla oli kamalat pms-oireet, enkä liikkunut ollenkaan. Hormonien ja muiden syiden takia syömishimot hyrräsivät oikein kunnolla. Söin varmaan kilon karkkia ja puoli kiloa maissilastuja normaalin syömisen lisäksi. Alkoholia teki mieli ja mietin kotiin linnoittautumista herkkujen kera. Näin jälkikäteen ajateltuna viikossa meni ainakin 7000 kilokaloria ylimääräistä eli laskennallisesti yksi kilo tuli lisää. En ole käynyt vaa'alla, joten paino on mysteeri.

Huonosti nukutun yön jälkeen mietin lenkille lähtöä. Lunta satoi, joten siirsin koko ajan lähtöä. Lopulta kyllästyin itseeni: kyllä tämännäköiselläkin on oikeus hölkätä ihmisten ilmoilla, hengästyä ja hikoilla! Pistin uuden ulkoilutakkini päälle ja ajattelin hölkätä edes kolme kilometria.

Liikkeellä oli yllättävän paljon sunnuntaikävelijöitä, kun lähdin kiertämään tuttua kilometrin lenkkiä. Kolmen kierroksen jälkeen ajattelin juosta vielä kaksi. Sitten mietin, että juoksen ennätykseni eli kuusi kierrosta. Lopulta päädyin juoksemaan lenkin kymmeneen kertaan. Teki mieli juosta vielä lisää, kuinka monta kierrosta olisin jaksanut, mutta vasemmassa lonkankoukistajassa ja yläetureidessä alkoi tuntua. En jaksanut, tai viitsinyt, juosta ylämäkeä ylös, vaan kävelin. Alamäet kotiin laskettelin kuitenkin reippaasti ja vaivattomasti. Noin 14 kilometrin lenkki, jossa kävelyä 2 kilometria ja juoksua 10 km tasamaalla ja 2 km alamäkeä on kevään ennätykseni. Olen sitä hehkuttanut joka puolella ja käynyt ylikierroksilla.

Puolentoista viikon tauko lenkkeilyssä teki hyvää. Nyt on etureidet kipeinä ja aineenvaihdunta käynnissä. Oikein odotan seuraavaa lenkkiä!

Villa Sybillan kirous

Vera Vala: Villa Sybillan kirous (2014)

Arianna de Bellis tutkii -sarjan kolmas osa jatkaa edeltäjiensä osoittamalla tiellä. Nyt käsitellään talousrikollisuutta ja uskonnollisia yhteisöjä kansainvälisellä tasolla (en lukenut jokaista sanaa) sekä uhkailuja perhepiirissä. Jos kritisoin edellisessä osassa Ariannan huippuagentin ja avuttoman neidon vaihteluita, nyt nainen tuntui olevan vain neito pulassa. Juoni toisti edeltäjäänsä (murhaaja paljastui minulle jo alussa), mutta menneisyyden haamut tulivat päivänvaloon. Tähän osaan voisi päättää Arianna de Bellsin tarinan.

Paitsi että kesäkuussa julkaistaan neljäs osa, Tuomitut. Varmaan luen senkin jossain välissä, mutta tällä hetkellä Ariannan tarinalla on hyvä välitilinpäätös.

Lisätietoja: 

Kustantajan sivut

DekkariNetti

Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014)

Lukaisin Alan Bradleyn toisen Flavia de Luce -dekkarin vauhdilla. Kun tiesi mitä odottaa, ei juoni tökkinyt niin kuin edellisessä teoksessa. Paikoitellen kyllä epäilytti 10-vuotiaan äly tai älyttömyys.

Teoksessa käsiteltiin nukketeatteria ja hirsipuita, lapsia ja "lastentekemistä". Olen katsonut muutaman osan Isä Brown ja hänen laumansa -tv-sarjaa ja teoksessa on samanlaista tunnelmaa. Luonnollisesti myös Agatha Christie tuli mieleen lukiessa.

Todennäköisesti minun täytyy lukea seuraavatkin osat, jotta tiedän, mitä de Lucan perheelle tapahtuu. Tällä hetkellä minulla on kesken aika monta dekkarisarja, joten luvassa on tällaisia lyhyitä mainintoja luetuista teoksista.

Lisätietoja:

http://www.bazarforlag.fi/asema/kuolema-ei-ole-lasten-leikkia/6680

http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2014/11/alan-bradley-kuolema-ei-ole-lasten.html

Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (2012, toinen painos 2013)

Kate Atkinsonin (s. 1951) toisessa Jackson Brodie -dekkarissa ollaan Edinburghissa festivaaleilla. Ensimmäisestä Ihan tavallisena päivänä -teoksesta jatketaan sujuvasti eteenpäin. Osat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina, mutta tarinassa mennään kronologisesti eteenpäin Brodien elämässä.

Tällä kertaa minua ei haitannut Atkinsonin muka hauskat sivuhuomautukset suluissa tai pilkkujen välissä. Ehkä musta huumori / sarkasmi on siedettävämpää, kun pystyy etäännyttävän itsensä tapahtumista. Teoksen juoni lähtee samanaikaisesti käyntiin peiton eri kulmista ja lukiessa odottaa, kuinka tarinat kohtaavat kudelman keskustassa. Kuten aiemmassa teoksessa, juonen kehittely vie eniten aikaa, eikä loppuratkaisuilla mässäillä. Taidokasta työtä!

Teoksessa on taas paljon karikatyyrimäisiä henkilöhahmoja. Itse samaistuin huomaamattomaan Martin Channingiin, kirjailijaan, jolla on merkittävä asema teoksessa. Kirjailija tuntuu viestivän kyseisen hahmon kautta näkemyksiään ja tuntemuksiaan kirja- ja kulttuurialalta. Myös muita teemoja nousee teoksessa runsaasti esille, kuten Atkinsonilla on tapana.

Lisätietoja: 

Dekkariseura

DekkariNetti

Kustantajan sivu

Paino nousee

Tällä viikolla kävin maanantailenkin lisäksi keskiviikkona hölkkäämässä viisi kilometria ja eilen koiran kanssa lenkillä. Allerginen nuha piinaa ja oikeaa polvea särkee (kantapää auki vasemmasta jalasta, käynti muuttunut), joten yritän ottaa rauhallisesti. Jumpissa olen käynyt normisti, tänään on viides tunti tulossa. Tai no, yhden tunnin olen skipannut polven takia torstaina.

Keskiviikkona vaaka näytti ilahduttavia lukemia: tavoitteeseen matkaa 3,6 kg. Lauantaina painoa näytti tulleen lisää 0,7 kg ja tänään jo 1,3 kg, joten tavoitteeseen matkaa nyt 4,9 kg. Alan epäillä, että vaa'an alhaiset lukemat saavat minut syömään lisää. Haluanko oikeasti laihtua? Pelkäänkö, että riudun olemattomiin? (Hahaa, aika monta vuosikymmentä olen yrittänyt päästä normaalipainoon.)

Ei käy järkeen sabotoida itseään. Todennäköisesti tietyt muutokset tulevat näkymiin viiveellä. Viikko sitten syömäni ylimääräiset kalorit näkyvät vasta nyt. Ja paino vaihtelee vuorokauden sisällä aika paljon. Nyt ajattelin kuitenkn olla mittaamatta itseäni vähään aikaan ja pitäytyä normisyömisessä. Lihasprosentti laskee, kun paino nousee. Keskiviikkona sain lukeman 32,3 (mittausennätys viime vuodelta 32,5), tänään 32,1.

Vaa'alla käyminen joko antaa alitajuinen luvan syödä lisää tai masentaa, joten katson, millaisia muutoksia tulee, kun en mittaa painoani vähään aikaan.

Hölkkäkausi avattu

Lomailu ei tuottanut pelättyjä lisäkiloja, vaikka loman jälkeenkin söin epäterveellisesti. Viime lauantaina tavoitteeseen oli matkaa 3,8 kiloa ja 3,8 prosenttiyksikköä. Mittauksen jälkeen on tullut syötyä hirveästi kaikenlaista ylimääräistä, joten tämänhetkistä tilannetta en tiedä.

Tässä päivässä on positiivista, että sain lähdettyä lenkille. Minulla ei ole varusteita keväiseen hölkkälenkkiin, joten juoksin normivaatteissa, juoksukengät sentään jalassa. Kävelin noin kilometrin ja sitten hölkkäsin maltillista vauhtia kolme kilometriä tasamaalla. Loppulenkin kävelin osittain olosuhteiden pakosta: pururata oli jäässä.

Hölkkä kulki hyvin. Luulen, että toukokuun alussa kymppi menee taas vaivattomasti. Olen sentään vähän paremmassa kunnossa kuin viime keväänä. Toivon, että pöly- ja siitepölykausi ei estä juoksukunnon kehitystä. Ja toivottavasti ennen koitosta on enemmän kuin kolme-neljä lenkkiä takana!

Tänään jäi selvittämättä, olisiko juoksu onnistunut 20 minuutin jälkeenkin. Tuo aika kun on minulle se vedenjakaja.

Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)

Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea -teos sai odotella loppuun lukemistaan pitkään. Teos on kirje- tai oikeammin päiväkirjaromaani: suomalaissyntyinen mies kirjoittaa merkintöjään 1880-luvun Pariisissa, 1910-luvun Berliinissä ja myöhemmin Aasiassa ja taas Saksassa.

Teoksen alku toi voimakkaasti mieleen Kristina Carlsonin Wiliam N. päiväkirja (2011) -teoksen, jossa suomalainen jäkälä- ja kasvitieteilijä kirjoittaa viimeisistä vuosistaan Pariisissa. Haahtelan nuoren miehen elämä ei jaksanut kiinnostaa, kuka hän on ja mitä hänelle tapahtuu?

Haahtela tekee päähenkilöstään paljastuksia vähitellen, kuten hänellä on tapana. Tarina alkaa kiinnostaa, kun tietää päähenkilöstä enemmän. Teos ei kuitenkaan yltä omaksi Haahtela-suosikikseni, vaikka ajattelemisen aihetta tarjoaakin.

Lisätietoja:

YLE:n Aamun kirja

HS:n arvio

Vuosi blogia täynnä

Vuodenvaihde hurahti ohi ilman blogimerkintöjä. Olen kamppaillut arjen kanssa, lukenut vähän ja jumpannut säännöllisesti.

Lukuharrastuksen tilalle on tullut työt ja DVD-levyjen katselu. Kirjaan tarttuminen on ollut ponnistus, vaikka iltalukeminen takaa yleensä rauhallisen yöunen.

Liikuntaa olen harrastanut säännöllisesti päivittäisen kävelyn ja kuuden ryhmäliikuntatunnin verran viikossa. Flunssa ja työkiireet ovat joskus vähentäneet liikkumista, mutta lisänneet syömistä. Olen lähes samassa tilassa kuin vuosi sitten. Paino pyrkii nousemaan, eikä lihasprosentti kasva. Luvassa on matka, syömistä ja vähäistä liikkumista.

Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut uuden spurtin kuntoprojektissani? Pois turhat kalorit ja tilalle aktiivisuuden lisäys. Vatsa on turvoksissa porkkanasta ja omenasta, jalkapohjat kipeinä kävelystä ja hartioissa tuntuu jumpassa äheltäminen. Jonkin verran kunto on kasvanut ja hauiksiin ja olkapäihin tullut lisää voimaa, mutta tavoitteessani en ole.

Nyt siis taas kilo- ja prosenttitavoitteet muistin tueksi ensi vuotta varten. Silloin en halua olla samojen lukujen edessä, vaikka karkit maistuvat ja syöminen on mukavaa.

Painoa pois 4,5 kg ja lihasmassaan lisää 3,8 prosenttiyksikköä.

Näillä mennään ennen lomaa ja millä mennään loman jälkeen? Kauhistus!!!

Kaksi kertaa kadonnut

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999)

Tutustuin Joel Haahtelan tuotantoon lukemalla Perhoskerääjän (2006). Lukukokemuksessa oli jotain samaa kuin Sivullisessa, jonka on kirjoittanut Albert Camus. Kieli oli täsmällistä ja teksti rehellistä, kuinka joku voi kirjoittaa näin?

Olen lukenut Joel Haahtelan (s. 10.9.1972) yhdeksästä romaanista viisi ja pidän edelleen hänen tyylistään. Haahtelan esikoisromaanissa Kaksi kertaa kadonnut näkyy jo hänen tyylinsä, mutta kuten esikoisromaaneilla on tapana, teos on täyteen ahdettu oudoilla tyypeillä ja tapahtumilla. Kerrottavaa ja sanottavaa tuntuu olevan liikaa. Vähempikin olisi riittänyt.

Myöhemmässä teoksissaan Haahtela on hiotumpi, vaikka teema pysyykin samana. Hänen teoksissaan etsitään ja kadotaan tai kadotetaan, aika ja elämä kuluvat. Haikeaa?

Hahtela on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana teoksistaan Elena (2003) ja Katoamispiste (2010, ei mainintaa ehdokkuudesta Otavan sivuilla). Hän oli Helsingin Sanomien sata parasta 2000-luvun suomalaista romaania -äänestyksessä 70. romaanillaan Elena. Lääkäriksi valmistunut kirjailija osaa yhdistää mysteerin laatukaunokirjallisuuteen, joten hänellä on paljon lukijoita. Voin suositella dekkareiden ystäville.

Lisätietoja: 

http://www.joelhaahtela.com

http://www.otava.fi/kirjailijat/joel_haahtela/

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1375668018784

Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (2013)

Kosto ikuisessa kaupungissa on jatkoa Vera Valan esikoiskirjalle. Teoksessa seikkailevat tutut henkilöhahmot, mutta nyt tapahtumat sijoittuvat Roomaan. Rikosten selvittely jää toissijaisen asemaan romanttisen suhteen ja menneisyyden haamujen selvittelyn taakse.

Toinen osa oli minulle helppolukuisempi kuin ensimmäinen. Teos oli viihdekirjamaisempi ja päähenkilön menneisyys aukesi entistä enemmän. Kolmas osa Villa Sybillan kirous (2014) on luettava, jotta mysteeri ratkeaa.

Päähenkilö on outo yhdistelmä pätevyyttä ja avuttomuutta. Välillä tekstissä pudotellaan rikostutkinnallisia hienouksia ja mustan vyön karateiskuja, mutta sitten tapahtuu typeriä mokia ja avuttomia "naisellisia" kohtauksia. Auringonlaskut ja -nousut hiekkarannalla täydellisen miehen kanssa: ah, niin ihanaa, mutta kliseistä.