Viime aikoina luettua

Nesbo, Jo: Torakat

Toinen Harry Hole -romaani on kasattu samoista aineksista kuin ensimmäinen, mutta jännitystä ja väkivaltaa on enemmän. Kolmannessa osassa Harry ratkoo rikoksia Norjassa, joten pitää lukea palkittu Punarinta.

Salmi, Niklas: Siipimobiili

Nuoren runoilijan esikoisteos sisältää haikuja ja haikumaisia runoja. Luontoaiheet, tarkkailijan havainnot tulevat hyvin esille kolmen säkeen runoissa.

Isomäki, Risto: Saravatin hiekkaa

En ole aiemmin lukenut Isomäen tuotantoa, joten teos oli hyppy tuntemattomaan. Pidin kyllä lähes piinaavasta jännityksestä ja siitä, että tapahtumat sijoittuivat jäätikölle, hietikolle ja merten syvyyksiin. Henkilöhahmot olivat varsin samanlaisia; tutkijoita, jotka puhuivat toisilleen tutkijoina.

Pratchett, Terry: Noitia maisemissa

Toinen yritys lukea Pratchettia on edennyt pidemmälle kuin ensimmäinen. Hyppelin alun taustat ja koukeroiset kertomukset ja pääsin juonesta kiinni. Harry Potter tulee mieleen paikoitellen, mutta Pratchett on omanlaistaan parodiaa fantasiakirjallisuudesta.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014)

Kemijärveläinen toimittaja Sari Pöyliö (s. 1966) julkaisi erikoisteoksensa alkuvuodesta. Luin novellikokoelmasta Helsingin Sanomista, ja viimeisen kuukauden aikana olen bongannut kirjan kirjaston uutuushyllystä pariin otteeseen. Viime viikolla lainasin teoksen ja luin neljä ensimmäistä novellia. Keskustelin kirjasta äitini kanssa, ja eilen luin viimeiset neljä novellia.

Dekkareiden välissä luettuna teos tuntui virkistävältä. Musta huumori ei ollut onneksi mustimmasta päästä, ja aika moneen novelliin saattoi samaistua. Äiti-tytär-suhde ei meillä ole ainakaan vielä kirjassa kuvatun kaltainen, mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua näin on. Naissukupolvien ketjuun saatoin itseni toki liittää.

Teoksessa tavataan seitsemän erilaista äitiä tyttärineen. Kahdeksannessa novellissa nämä seitsemän äitiä kokoontuvat yhteen ja he saavat tietää äidistään ja tyttäristään. Viimeinen novelli on yhteenvetomaisuudessaan hyvä; on mukava kuulla, miten henkilöhahmojen elämä jatkuu. Tyyliltään viimeinen novelli on unenomainen ja poikkeaa aiemmista novelleista. Mietin, olisiko teoksen loppu voinut olla toisenlainen.

Lisätietoja: 

YLE 2014

Atena Kustannus

HS 2014

Lepakkomies

Nesbo, Jo: Lepakkomies (2001)

Ensimmäinen Harry Hole -dekkari Flaggermusmannen (Lepakkomies) ilmestyi vuonna 1997 ollen Norjassa vuoden paras rikosromaani ja seuraavana vuonna Pohjoismaiden paras rikosromaani. Vuonna 2013 ilmestyi 10. Harry Hole -romaani nimellä Poliisi. 

Minulla on ollut pitkään aukko sivistyksessä, kun en ollut lukenut yhtään Nesbota (s. 1960). Lepakkomies on ollut hyvin lainattu teos ja vasta alkukuusta sain pokkariversion käsiini. Harry Hole on oslolaispoliisi, joka selvittää norjalaisen pikkujulkkiksen murhaa pahamaineisessa King's Crossissa Sydneyssä. Hänellä on apunaan aboriginaali Andrew, jolla myös on paljon salaisuuksia. Tarina lähtee hitaasti käyntiin, kun Harry tutustuu Austraaliaan ja erilaisiin ihmisiin. Rikoksen selvittely ei etene ja Harry on jo palaamassa Norjaan, mutta ratkeaakin ryyppäämään ikävien tapahtumien seurauksena. Hän jää Sidneyin ja pähkäilee vaaleiden nuorten naisten sarjamurhaajan henkilöllisyyttä.

Lueskelin teosta pari sivua kerrallaan. Yhdessä kohtaa epäilen käännelleeni kirjan sivuja unissani, kun minulla ei ollut mitään hajua siitä, kuinka Andrew joutui sairaalaan. Tai sitten Nesbolla on tapana tehdä hyppäyksiä kertomuksissaan? Kieli oli nykyaikaista sisältäen englanninkielisiä lauseita.

Lukiessa minulle syntyi kuva Harry Holesta hintelänä, vaaleana, "anteeksi, että olen olemassa" -tyyppinä, joten yllätyin, kun hän tarttui miestä kauluksista ja nosti ylös. Kirjassa mainitaan, että Harry on pitkä ja lihaksikas, mutta jotenkin hänen nimensä ja kuvauksensa piirtää mieleeni pienen ihmisen. Nettilähteen mukaan Harry Hole on syntynyt 1963, on 192 cm ja painaa 95 kiloa. Normipoliisi siis?

Kävin tänään lainaamassa toisen Harry Hole -romaanin, Torakat. Saa nähdä, lämpenenkö Nesbon rikosromaaneille.

Lisätietoja:

DekkariNetti

Suomen Kuvalehti

http://www.jonesbo.co.uk/meetharryhole.asp

Kas, kissa.

Ninni Aalto, Tuuli Hypen: Kas, kissa. (2013)

Aallon ja Hypenin sarjakuva-albumi on kissaihmiselle omiaan! =(^.^)= :t ovat niin ihania, rakastettavia, mutta välillä myös rasittavia.

Arktisen Banaanin julkaisemaan teokseen on kerätty kissanomistajien tarinoita ja osa henkilöhahmoista on kuulemma tunnistettavissa eli piirtäjien lähipiiristä. Siispä katselin kissojen lisäksi kissanomistajia. Varsin nuorta ja kaupunkilaista porukkaa, tiettyjä tunnistettavia tyyppejä. Kissat olivat erilaisia, vähemmän söpöjä kuin riiviöitä. Aika monella kissalla oli vihreä "hullunkiilto" silmissä tai naama rutussa. Teoksessa tulee hyvin esille kissojen piirteet ja käyttäytyminen sekä kissaihmisten rakkaus lemmikkejään kohtaan. Teoksen tekijät tunnistaa piirrosjäljestä, josta pidin. Kaunis teos ja ihana kansi!

Kiitos tekijöille & lisää tällaista, sanoo kissaihminen.

Lisätietoja:

http://ninni.sarjakuvablogit.com

http://www.tuulihypen.com

http://www.avatv.fi/minisaitit.shtml/luodaan_yhdessa/lukupiiri/lukupiiri-vain-kissaihmiset-voivat-ymmartaa/2013/08/1798079

YouTube (80 s., ei 64 s.)

Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)

Italiassa vuosia asunut suomalaiskirjailija Vera Vala nousi esikoisdekkarillaan julkisuuteen ja on siellä pysynyt siitä asti. Arianna de Bellis -etsiväsarja on kasvanut kahdella uudella osalla: Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) ja Villa Sibyllan kirous (2014). Lisäksi Vala on kirjoittanut mm. jatkokertomuksen MeNaiset-lehteen (2014).

Kirjailijanimensä Vala (s. 1976 Seinäjoella) keksi jo 16-vuotiaana ja vuonna 2000 hän lähetti ensimmäisen käsikirjoituksensa kustantajalle. Vasta kolmannella yrittämällä julkaisukynnys ylittyi nimikilpailulla nimensä saaneella teoksella Kuolema sypressin varjossa.

Mielenkiinnolla odotin, milloin ensimmäinen osa vapautuu kirjastosta lainaan. Kun sain teoksen käsiini, se meinasi jäädä puoliväliin. Viihteellinen tyyli ja alkuasetelmien kuvaus oli suoraviivaiseen dekkariin tottuneelle puuduttavaa. Murhatutkimusrintamalla ei tapahdu juuri mitään ennen viimeisiä 50 sivua.

Teos on viihdettä, seikkailua, Italian lämpöä ja romantiikkaa. Kuka murhasi amerikkalaisen Lilyn, on sivuseikka. Pääosaan nousee Arianna ja hänen entinen elämänsä. Kustantajan sivuilla on seuraava kuvaus: "Kuolema sypressin varjossa aloittaa aistikkaan Arianna de Bellis tutkii -sarjan. Italiaan sijoittuvan dekkarisarjan ensimmäinen osa on auringonpaahteinen ja rehevästi tuoksuva tarina, joka kohottaa lukijansa arjen yläpuolelle. Päähenkilö on etsivätoimiston osakas, italialais-suomalainen Arianna de Bellis, joka elää ylellistä mutta yksinäistä elämää Roomassa. Nuori, leskeksi jäänyt punapää on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen ryhtynyt ratkomaan rikoksia. Kun Tolfan pikkukylässä surmataan vaalea viettelijätär Lily Montgomery, Lilyn hurmaava lanko Luciano pyytää Ariannaa etsimään murhaajan. Jäljittäessään kylmäveristä tappajaa Arianna huomaa, että Tolfan kylä kuhisee kateutta, menetettyä rakkautta ja kostonjanoa. Tutkimusten edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Arianna saa huomata joutuneensa seuraavaksi tappolistalle."

Tunnelma kirjassa pysyy leppoisena (ei siis jännitystä, kauhua, pelkoa) paria kohtausta lukuunottamatta. Kirjailija on käyttänyt omia kokemuksiaan hyödyksi ja tuloksena on kelpo pako arjesta Italian lämpöön, komean miehen käsivarsille.

Lisätietoja:

Dekkariseura

Gummerus

http://veravala.blogspot.fi/p/vera-vala.html

http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2014/08/vera-vala-ja-kuolema-sypressin-varjossa.html

Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea (2014)

"Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa. Eipäs kun kahdeksana päivänä viikossa.

Luin keväällä Helsingin Sanomista arvostelun Alan Bradleyn esikoisteoksesta ja mielenkiintoni heräsi. Lupailtiinhan teoksessa olevan samaa henkeä kuin Agatha Christien dekkareissa. Kaksi kuukautta sitten teos osui silmiin kirjaston hyllystä ja lainasin sen.

Sain aluksi luettua 34 sivua ja sitten keksin kaikenlaista puuhaa, etten ehdi tarttua kirjaan. 11-vuotias Flavia de Luce vaikutti rasittavalta henkilöltä, enkä kokenut tarpeelliseksi kuluttaa aikaani hänen seurassaan. Edellinen viikonloppu meni flunssaisena lepäillen ja sain luettua kirjan loppuun. Ehkäpä kirja on hieman haastava kaikkine englantilaisen elämän kuvauksineen, kirjallisuusviittauksineen ja kemiatietoineen. Juonikuviot kehittyvät verkalleen ja murhat olivat sivuseikka tapahtumien kulussa. Mielestäni hyvin christiemäistä, tulipa mieleeni myös P.D. James. Kun on tottunut nykyaikaisiin, suoraviivaisiin dekkareihin, vanhahtavaan tyyliin mukautuminen vei aikansa.

Mukavaa oli, että kirjassa markkinoitiin kirjastoa ja lukemista. Minusta kirjailija oli paikoin hyvin uskottava kuvatessaan 11-vuotiaan tytön mielenliikkeitä. Tarina olisi ollut aivan erilainen, jos päähenkilönä olisi ollut poika. Nyt päästiin valottamaan tyttöjen ja naisten asemaa Briteissä vuonna 1950. Kanadalaissyntyinen kirjailija (s. 1934) irvailee lempeästi briteille ja on päässyt Flavia de Luce -sarjassaan jo kuudenteen teokseen:

The Sweetness at the Bottom of the Pie v. 2009, suom. Piiraan maku makea 2014

The Weed That Strings the Hangman's Bag, suom. Kuolema ei ole lasten leikkiä 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches

Lisätietoja:

DekkariNetti

HS

Bazar
www.faviadeluce.com

Dear life

Alice Munro: Dear life (2012, äänikirja, suomeksi Kallis elämä)

Olen lukenut kanadalaiselta Alice Munrolta (s. 1931) jotain aikaisemmin, mutta nyt etsin tuoretta äänikirjaa herätelläkseni englanninkieltäni.

Random Housen äänikirja oli kahdeksalla CD-levyllä, ja novellit katkesivat kesken levyn lopussa. Kuuntelijaystävällisempi ratkaisu olisi ollut sijoittaa kymmenen novellia ja neljä omaelämänkerrallisesti sävyttynyttä tarinaa kokonaisina levyille. Kuunteluaikaa kirjalla oli 10 tuntia.

Alice Munro palaa viimeisessä novellikokoelmassaan (on kertonut lopettavansa kirjoittamisen tähän kirjaan) lapsuutensa ja nuoruutensa aikakauteen. Kirjan ensimmäisissä novelleissa eletään 1940 - 60-lukuja ja henkilöhahmot ovat nuoria. Viimeisimmissä novelleissa henkilöhahmot ovat iäkkäämpiä. Neljässä omaelämänkerrallisessa tarinassa kirjailija palaa lapsuuteensa ja kirjoittaa erityisesti itsestään ja äidistään. Tapahtumat voivat tuntua kamalilta nuoresta lukijasta, jolla ei ole historiallista näkökulmaa; maailma oli erilainen ennen.

Alice Munron novellit käsittelevät naisen asemaa, kirjoittamista ja lukemista, elämää ennen ja jälkeen käännekohtien. Äänikirjassa muutamassa novellissa on äänessä mieslukija, kun päähenkilö on mies. Mutta miespäähenkilön ohella novellissa on aina vahva nainen, jonka tarina nousee sivusta valokeilaan. Novellit ovat mielestäni eletyn oloisia, todellisia, ja jäin miettimään omaelämänkerrallisen aineiston määrää.

Alice Munro sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 2013.

Lisätietoja:

Yle 2013

HS 2013

http://alicemunro.ca

Haamupari

Eila Piekkari: Haamupari (2009)

Luin lehtiartikkelin Lahden seudulle sijoittuvista dekkareista ja löysin itselleni uuden dekkaristin Eila Piekkarin. Hänen esikoisteoksensa Haamupari aloittaa jo viidenteen kirjaan edenneen Kristiina Elo -poliisidekkarisarjan. Haastattelujen mukaan Piekkari kirjoittaa vielä ainakin yhden Kristiina Elo -dekkarin ennen kuin julkaisee (oikean) romaanin.

Vaikka Myllylahden MurhaMylly-sarjassa julkaistu Haamupari olisi ollut saatavilla e-kirjana, etsiskelin teosta kirjaston hyllyiltä ja tein useita aineistohakuja. Siksiköhän teos löytyikin lopulta näyttelystä?

Haamuparissa kiinnosti erityisesti Lahti-Hollola-paikkakuvaus ja kansantanssiharrastus. Valitettavasti en löytynytkään itselle tuttuja paikkoja kirjasta Lahden rautatieasemaa lukuun ottamatta. Tanssiharjoitukset ja esiintymismatkat oli kuvattu lupa ryypätä -riennoiksi, todennäköisesti totuudenmukaisesti, koska kirjailija on itsekin harrastanut lajia. Aluksi henkilöhahmoja vilisi parin tanssiryhmän verran ja poliisilaitoksen väki tämän lisäksi, joten turhauduin.

Kristiina eli Krisse ratkoo rikosten sijasta ihmissuhdevyyhtejä. Ne, jotka haluavat suoraviivaista toimintaa, pettyvät. Rikospoliisin toiminta on kuvattu epäuskottavasti, mutta työyhteisökuvauksessa on kaikille tuttuja henkilöhahmoja. Krisselle en oikein lämmennyt, koska löysin itsestäni paljon Riikkaa. Työyhteisössä pitää tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta Krisse ei siedä Riikka, vaan haikailee toiseen työhuoneeseen. Haastattelun mukaan Piekkarin teos oli aluksi liian pitkä ja hän teki siihen laajoja poistoja. Tämä voi selittää sen, miksi kirjassa mainitaan henkilönnimiä, joihin ei enää palata ja ajoittain toiminta junnaa päiväkausia. Tutkinta ei etene järjestelmällisesti, vaan ajatus kerrallaan, mikä minusta on epäuskottavaa. Kirjailija on todennut haluavansa kirjoittaa agatha christie -tyylisesti, mikä minusta toteutuu Haamuparissa.

Lisätietoja:

http://www.eijapiekkari.com

Salpausselän kirjailijat r.y.

Ylen uutiset 2013

Vish Puri

Hall, Tarquin: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (2012)

Intialaisen yksityisetsivän maailmaan oli helppo sukeltaa, kun oli jo lukenut kakkososanVish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus (2013). Sarjan toisessa kirjassa mainitaan muutamaan otteeseen ensimmäisen kirjan tapahtumia, muttei paljasteta liikaa.

Luin kirjaa aluksi hyvinkin mielelläni, mutta sitten se jäi moneksi illaksi avaamatta. Lukeminen oli ainakin minulle hidasta, enkä nauttinut lukemastani. Teoksissa on läsnä kaksijakoinen Intia, köyhyys ja rikkaus. Ei mitään todellisuudesta pakoa siis. Muita dekkareita lukiessa etäännytän itseni tapahtumista, mutta Hallin teoksissa Intia hyppää silmille. Väkisin mietin kaivostyöläisten elinoloja tai kastittomien asemaa lukiessani.

Lisätietoja:

DekkariNetti

Kirjasampo

Kustantajan sivu

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Teemestarin kirjan (Memory of Water) olen halunnut lukea siitä asti, kun se voitti Teos-kustantajan fantasia- ja scifikirjoituskilpailun, mutta aika moni muukin on halunnut samaa. Nyt sain vihdoin kirjan lainaan kirjastosta. Emmin kirjaan tarttumista, sillä odotukseni olivat korkealla ja toisaalta tiesin jo jotain kirjasta, joka pelotti synkkyydellään. Blogien ja artikkelien perusteella kirja on hyvin arvostettu ja pidetty; lukijat pitivät sitä 33. parhaana 2000-luvun suomalaisena teoksena Helsingin Sanomien äänestyksessä. Teos on saanut palkintoja ja se on käännetty useille kielille.

Aluksi pääsy oudon maailman sisään aiheutti työtä, mutta sitten olisin lukenut kirjan yhdeltä istumalta. Tarina oli varsin synkkä ja iloton. Tulevaisuuden vedenpuutteeseen oli helppo eläytyä, kun nyt on ollut lämpimin viikko 50 vuoteen. Puhdas vesi ja vesisodat ovat jo päivän puheenaiheita. Syyllisyyttä tuntien valutin vettä hanasta; pitäisikö jo ruveta säännöstelemään kulutustaan?

Ehkä johtuen päähenkilön, Noria Kaition, iästä, mietin mitä nuoret pitävät teoksesta. Välillä tuli tunne, että luen nuorisoromaania. Teemestarin kirja olisi mielestäni voinut loppua toisin. Nyt jäi odottamaan jatkoa, toista osaa. Kirjailija (s. 1976) ei kuitenkaan palaa aiheeseen seuraavassa teoksessaan, joka on vastakohta Teemestarin kirjalle:

Millainen on  seuraavaa romaanisi?
– Tarina sijoittuu tulvivalle saarelle, jossa unen näkeminen on kiellettyä. Olen ottanut vaikutteita historiallisista romaaneista, mutta kyse on vaihtoehtohistoriasta, menneisyydestä, jota ei ole koskaan ollut.

Anna 2014

Teemestarin kirja on hyvä, sitä voi mielestäni suositella kaikille yli 13-vuotiaille. Aivan nuorille lukijoille tulevaisuuskuvaus voi aiheuttaa liikaa ahdistusta. Toisaalta se saa arvostamaan nykyistä ympäristöä ja luonnonvaroja.

Lisätietoja:

http://www.emmiitaranta.com/fi/memory-of-water

http://areena.yle.fi/

Kustantajan sivut

Kirjasampo

Kirjasto 2013

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Kirjasto 2013: Johtaja asiantuntijoiden palveluksessa (2012)

Vuosittain ilmestyvässä Kirjasto-julkaisussa on käsitelty eri teemoja asiakaspalvelusta, somesta ja monikulttuurisuudesta lähtien. Johtajuus-teos oli odotettu, mutta ei minusta selvennä kirjaston johtajan työtä tai toimi oppaana johtajan työhön. Lähinnä teos tarjoaa erilaisia johtamistyylejä ja näkökulmia johtajuuteen.

Kirjastoihin on hankala saada päteviä johtajia, sillä kirjastoihmiset pitävät arkisesta kirjastotyöstään enemmän ja johtajuudesta maksettu palkka ei vastaa vastuun määrää. Eräs kirjastonjohtaja sanoi Johtaja asiantuntijoiden palveluksessa -teoksesta: "Jos tällä teoksella oli tarkoitus saada uusia johtajia kirjastoihin, tulos on päinvastainen. Kuinka kukaan enää uskaltaa tai haluaa johtajaksi?"

Johtaja on viime kädessä vastuussa kaikesta, on tuhattaituri ja rapiat päälle, on aito ja oma itsensä, mutta ei kuitenkaan unohda olevansa johtaja. Teoksessa esitellään yli neljäkymmentä johtajatyyppiä / johtamistyyliä lyhyinä artikkeleina. Itselle jäi mieleen japanilainen sitkeyttä kuvaava sananlasku: "Kaadu seitsemän kertaa. Nouse ylös kahdeksan kertaa."

Lisätietoja:

https://johtamistaoppimassa.wordpress.com

Kuntoiluterveisiä

Olen nyt takaisin siinä kunnossa, kun mitä olin huhtikuun puolessavälissä, jos mittarina on paino. Huhtikuun jälkeen paino lähti nousemaan ja olen kesän ollut ajoittain karkkilakossa, jotta kilot karisisivat.

Valitettavasti en ole jaksanut käydä jumpissa kuin neljä kertaa viikossa ja juoksulenkkejä on kertynyt koko kesänä vain neljä. Aina löytyy jokin syy jäädä kotiin: sataa, on liian kylmä / kuuma, en kuitenkaan jaksa, polvi on arkana, heinänuha vaivaa... Olen kuitenkin kävellyt normaalisti, joten liikuntaa on tullut kohtuullisesti. Tähän kun on liittänyt säntillisen ruokavalion (ruisleipää, kananmunia, rahkaa, pinaattikeittoa, salaattia ja tomaattia), paino on tasaantunut.

Tavoite on nyt 5,2 kg pois ja lihasprosenttiin 3,8 prosenttiyksikköä lisää (32,2 % --> 36 %). Vuoden verran annan itselleni aikaa. Ja jos työkuviot siirtävät projektia, sitten siirtävät. Stressittömyys ennen kaikkea!

Kolibri

Kati Hiekkapelto: Kolibri (2013)

Kati Hiekkapellon (s. 1970) kirjoittama esikoisdekkari Anna Feketestä on herättänyt paljon huomiota ja teos on ollut lukulistallani. Blogeissa teosta on arvioitu ja kommentoitu ja kirjailija on saanut paljon palstatilaa maahanmuuttajateeman käsittelystä. Kirjailija on asunut Serbian unkarilaisalueella ja Oulussa, minne Kolibrin tapahtumat sijoittuvat (pohjoista kaupunkia ei ole teoksessa nimetty).

Maahanmuuttajataustainen poliisi Anna Fekete saa viran pohjoisesta, samasta kaupungista mihin on lapsena tullut äitinsä ja veljensä kanssa. Alku on hankala: työpariksi tulee vanha änkyrä, lenkkipolulta löytyy nuoren naisen ruumis, kurdityttö soittaa hätäpuhelun, tuntematon lähettää häirikköviestejä, alkoholistiveli aiheuttaa huolta ja Anna kärsii unettomuudesta. Suurin osa teoksen alusta menee Annan ja hänen työkaveriensa taustojen kuvaamiseen ja rikosten selvittely polkee paikoillaan. Viimeisillä sivuilla rikosvyyhti alkaa selvitä ja homma saadaan pakettiin.

Teksti on varsin pienellä ja sitä on paljon, joten lukeminen on hidasta. Kerrottavaa tuntuu olevan liikaa suoraviivaisesti etenevään dekkariin. Ei siis ensisijaisesti juonen vuoksi luettava, vaan juonen ympärillä olevan täytteen vuoksi. Kirja ei ollut niin raskas kuin kuvittelin. Ja teoksen nimikin sai selityksensä! Mielelläni luen myös Hiekkapellon Suojattomat (2014) -teoksen.

Lisätietoja:

Helsingin Sanomat

Kirjasampo

Otava

Kirjaston johtaminen

Arja Juntunen ja Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen : käytännön opas laadukkaaseen kirjastonhoitoon (2012)

Olen selaillut Kirjaston johtaminen -teoksen sen ilmestyttyä ja kopioinut taulukoita erityisesti viestintäosiosta. Nyt luin kirjan kannesta kanteen - sivut mukaan lukien.

Kuten kirjoittajat Itä-Suomen yliopiston kirjastosta kirjoittavat, teos on perusteos ja opas aloittelevalle kirjastonjohtajalle. Kirja on selkeästi etenevä ja sisältää ansiokkaita taulukoita ja kuvia. Törmäsin muutamaan kirjoitusvirheeseen ja yhteen väärään kuvaviittaukseen, mikä on harmillista.

Tarpeellinen teos, mutta jatkoa odotellaan.

Lisätietoja:

http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/neuvosto/verkostot/varajohtajienfoorumi/johtamisosaamisenkehittaminen/Files/liitetiedosto2/Saarti_Hesa_20112013.pdf

Julkaisijan tiedot

Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: The great Gatsby (read by William Hope)

Olen yrittänyt moneen kertaan lukea Fitzgeraldin Kultahattua (1925) niin suomeksi kuin englanniksikin. Lukiossa kiinnostuin teoksesta ensi kertaa ja amerikkalaiset nuorten tv-sarjat lietsovat kiinnostustani edelleen; The great Gatsbyn analysointi kuuluu kirjallisuuden opintoihin.

Valitettavasti en ole muuta kuin aloittanut ja selaillut teosta. Mielestäni teos oli kuivakka, henkilöhahmot eivät kiinnostaneet, tapahtumat jäivät hämäriksi (miksi jotain tapahtuu?).  Ostin DiCaprion tähdittämän dvd-elokuvan viime vuonna ja lainasin kirjankin. Kirja jäi lukematta ja elokuva katsomatta. Keväällä yritin uudelleen: lainasin kirjan ja vuoden 1974 version elokuvasta (K16). Robert Redford oli aivan ihana Jay Gatsby ja Mia Farrow sopivan tahdoton Daisy. Itkin haikeana kaunista rakkaustarinaa ja tunsin myötätuntoa Jay Gatsbya kohtaan. Jotkut kohdat jäivät hämärikisi, joten päätin lukea kirjan.

Käsiini sattui äänikirja (5 t, 38 min.), lukijana mainio William Hope. Suomalaisissa äänikirjoissa häiritsee lukijan eläytyminen ja eläytymättä oleminen, ääneen luettuna kaikki kuulostaa teennäiseltä. William Hopen kohdalla henkilöhahmot tunnisti äänestä ja esitys oli nautittava. Teksti oli kuivakkaa ja toteavaa, eikä minulle syntynyt sympaattisia tunteita ketään henkilöhahmoa kohtaan. Elokuva ja kirja etenevät samaan tahtiin, joten yllättäviä juonenkäänteitä ei tapahdu.

Tänään katsoin vuoden 2013 elokuvan (K12). Ehkä kolmas kerta Kultahattua on liikaa. Elokuva etenee juonellisesti samoilla linjoilla kuin kirja ja aiempi elokuva. Minusta tuntui, että Leonardo DiCaprio oli katsonut useaan otteeseen Redfordin näyttelemistä ja ottanut siitä mallia. Vaikka vaikutelma lähenteli koomisuutta, DiCaprio oli epäilemättä paras näyttelijä elokuvassa.

F. Scott Fitzgerald (1896 - 1940) kirjoitti Kultahatun omien kokemuksiensa pohjalta ja kuvasi 1920-luvun iloista Jazz-aikakautta salakapakoineen ja teknisine keksintöineen. Kirja ei myynyt hyvin ilmestyessään, mutta 1950-luvulla se nousi pinnalle ja on pysynyt siitä lähtien "pakollisena" klassikkona.

The great Gatsby ilmestyi suomeksi vuonna 1959 nimellä Kultahattu. Googlettelin syytä suomenkieliseen nimeen. Eräässä blogissa kerrotaan, että kultahattu mainitaan kirjan alkurunossa, mutta ei muualla. Vähän outo nimeke, ellei viitata "kultaiseen 20-lukuun" tai Gatsbyn Midaksen kosketukseen eli menestykseen. Kaiken mies kuitenkin tekee ensirakkautensa Daisyn vuoksi:

”Siis kulje kultahatussa jos täytyy hänen tähtensä;
hän siihen ihastuu jos hyppäät hänen nähtensä,
ja hyppää, hyppää korkealle, kunnes huutaa hän:
’Rakas, kultahattu, mä sinut tahdon,
korkeimmalle pääsethän!’”
(Thomas Parke D’Invilliers)

Kannattaa lukea tai kuunnella kirja tai ainakin katsoa elokuva! Nuorille DiCaprio ja vanhemmille Redford?

Lisätietoja:

Kirjasampo

http://www.anna.fi/kirjavakammari/

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)

Luettuani Maija Vilkkumaan (s. 1973) haastatteluja nelikymppisyydestä ja kirjoittamisesta halusin lukea hänen esikoisteoksensa Nainen katolla. En seuraa tai harrasta musiikkia, joten Vilkkumaa oli tuttu lähinnä iltapäivälehtien sivuilta.

Aloitin Nainen katolla -teoksen suurin odotuksin ja väsyneenä. Takakannessa oli viiden henkilön lyhyet sitaatit, jotka avautuivat minulle hitaasti. Alussa tuntui, että henkilöitä oli liikaa ja junnattiin paikoillaan; en saanut otetta kirjasta. Seurapiiritoimittaja Leila Hakkaraista lukuunottamatta Silja, Ville, Linda ja Gwendolyn vaikuttivat samalta henkilöltä eri ikäisinä ja eri näkökulmaa painottaen. Nelikymppisen Siljan perhe-elämä, kirjoittamishaaveet ja rakkaudenkaipuu eivät iskeneet, Linda kiroili ja meuhkasi, Gwendolyn oli kahleista vapaa sivupersoona ja Ville oikeakielisyyden vartija.

Luultavasti olisin saanut enemmän teoksesta irti, jos olisin musiikinkuuntelija tai -harrastaja, sillä kaikki henkilöhahmot ilmensivät itseään ja viestivät musiikin avulla. Mukavaa oli, että henkilöhahmot kohtasivat toisensa teksteissä. Lyhyet, yhteen henkilöhahmoon keskittyvät tekstiotokset pitivät jännitettä yllä ja juoni avautui vähitellen. Toisaalta tuntui, että tekstinpätkiä oli liikaa ja tarkoitus oli vain kikkailla "korkeakirjallisesti".

Lisätietoja: 

HS

MeNaiset

Ilta-Sanomat

Kymmenen oksalla

Janet Evanovich: Kymmenen oksalla (2014)

Kirjastossa sattui käsiin toinen pikalaina, Janet Evanovichin Kymmenen oksalla (alkuteos Ten Big Ones 2004). Olen lukenut kaikki suomennetut Stephanie Plum -dekkarit, osan jopa kahteen kertaan. Luin kaksi ensimmäistä kirjaa jo viime vuosituhannella (Vain rahasta, Stephanie?1995, Ei millään pahalla, Stephanie 1996). Kirja olivat minusta kamalia, mutta niissä oli jotain koukuttavaa ja olisin toivonut jatko-osia. Kamaluus johtui lähinnä väkivallan ja huumorin yhdistämisestä: hirveitä asioita tapahtui, mutta Stephanie vaan flirttaili Joen ja Rangerin kanssa.

WSOY on julkaissut sarjan ensimmäiset teokset uusina suomennoksina (Ensin rahat 2008, Kahta kovemmin 2009) ja jatkanut uusien julkaisemista vuosittain nimeämällä osat alkuteosten mukaan numeroina. Nyt on päästy jo kymmenenteen osaan, mutta suomennettavaa löytyy, sillä tänä vuonna Evanovichilta ilmestyi 21. Stephanie Plum -dekkari. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija ehtii kirjoittaa vielä tusinan lisää...

Kun alkujärkytyksestä selviää, Stephanie Plum -dekkarit tarjoavat turvallisen tutun annoksen jännitystä, huumoria ja seksiä. Mukana on edelleen Rex-hamsteri, Joe ja Ranger, Lulu ja Plumien kasvava perhe sekä joukko muita omituisia henkilöhahmoja. Taas on luvassa takaa-ajoja, ammuskelua ja autojen tuhoutumista. Edelleenkin Stephanie seilaa kahden miehen välillä, mistä tulee kirjaan mukavaa jännitettä. Uutta Kymmenen oksalla -kirjassa oli Stephanien laihduttaminen: alkuosassa hän mättää normaaliakin enemmän roskaruokaa ja havahtuu lihomiseensa, sitten rupeaa laihduttamaan. Pieni on kaunista, mutta Big is Great? Ei ainakaan amerikkalaisissa kirjoissa...

Stephanie Plum -dekkareista joko pitää tai sitten ei. Itse olen niin hurahtanut sarjaan, että jopa ensimmäisen osan filmatisointi One for the Money (2012) on katsottu moneen kertaan.

Lisätietoja:

Dekkarinetti

http://www.evanovich.com

Haastattelu vuodelta 2014 (Times)

Iso tyttö

Danielle Steel: Iso tyttö (2014)

Maija Vilkkumaan Nainen katolla ei oikein vetänyt, joten nappasin pikalainahyllystä Danielle Steelin uusimman Iso tyttö. Olin lukenut kirjasta esittelyn ja teos kiinnosti aiheensa puolesta. Danielle Steelin tuotannosta olen lukenut kymmenkunta teosta; historialliset sukutarinat, ryysyistä rikkauteen, jännittävät tarinat jne. ovat olleet hyviä lukukokemuksia. WSOY:n mukaan Danielle Steel (s. 1947) on kirjoittanut 128 kirjaa, joita on käännetty 43 eri kielelle, ja myyty yli 600 miljoonaa kappaletta yksinomaan USA:ssa.

Isokokoisen blondin Victoria Dawsonin tarina oli ehkä liian nykyaikainen, arkinen ja jankkaava ollakseen miellyttävä lukukokemus. Ylipainon kanssa kamppailu, opettajuus ja itsensä vähättely ovat omassakin elämässäni olleet pinnalla, joten tätä teosta lukiessa ei paennut todellisuutta. Romantiikkaa sai odotella viime sivuille asti ja iloisia tapahtumia oli matkan varrella vähän. Odottelin jotain kevyttä, romanttista, koskettavaa, kyyneliä ja naurua, mutta sain vain ankean kirjan luettavaksi. Ehkä kirja on tarkoitettu amerikkalaisille suvaitsevaisuuden lisäämiseksi tai lohduksi ylipainoisille.

En ole viime aikoina lukenut Steeliä, joten ehkä hänen tyylinsä on muuttunut. Kieli oli jotenkin jankkaavaa, samat asiat tulivat moneen kertaan esille. Hyppelehdin kappaleiden yli ja luin silmäillen, koska tuntui turhauttavalta lukea sanasta sanaan ensin dialogista ja sitten kertojan tekstistä samat sanat. En kiintynyt yhteenkään henkilöhahmoon, vaikka joukossa oli mukaviakin tuttavuuksia. Kirjan kansi ja nimi (alkukielelläkin Big Girl) ovat kauheita. Pinkki kansi antaa odottaa jotain hyvää, mutta sisältö on sahanpurua.

Lisätietoja: 

Kustantajan sivut

http://kristankirjat.blogspot.fi/

http://daniellesteel.com

Intialaista filosofiaa

Taavi Kassila: Kuuletko kuinka lootuksenkukat aukeavat : runoja mietiskelijöille (2014)

Kirjaston uutuushyllyssä oli kaunis runokirja, jonka lainasin ennen juhannusta. Tänään avasin sen ensimmäistä kertaa junassa ja yllätyin: taas Intia!

Vish Puri-yksityisetsivä oli kuin johdantoa Taavi Kassilan intialaisille ajatuksille. Joogit, mestarit, lootukset, aurinko ja tietoisuus, mutta suurimpana rakkaus, toistuvat mietelausemaisissa, opettavaisissa runoissa. Sinänsä intialaisessa filosofiassa ei ole mitään vikaa, mutta opettavainen, tankkaava tyyli vei terän runoudesta. Aluksi runoissa oli pelkkää Intiaa, mutta sitten tuli mukaan suomalainen nyky-yhteiskunta 3D-elokuvineen. Jos pitäisi veikata, Taavi Kassila on kolmekymppinen kahden lapsen isä Helsingistä. Pitääpä googlettaa... ;) Wikipedian mukaan Kassila on syntynyt 6.10. 1953, hän on eronnut, yhden lapsen isä, joka on muuttanut Intiaan suurimmaksi osaksi aikaa. Intialainen filosofia ja jooga ovat Kassilalle tärkeitä.

Ajatelmarunot, jotka on alunperin julkaistu Facebookissa "päivän mietelauseena", on julkaistu Om Kustannuksen toimesta painettuna. Julkaisijasta löytyy hyvin vähän tietoa netistä (Kirjasampo).

Lisätietoja:

Kotisivut

Eeva-lehden haastattelu 2011

Intialainen yksityisetsivä

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus (2013)

Olen katsellut Tarquin Hallin Vish Puri -kirjojen kansia vuodesta 2012 ja miettinyt, ovatko kannet lukijoita karkottavia vai houkuttelevia. Ainakin itse kiinnostuin Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -kirjasta (2012) sen kannen perusteella, mutta kirja jäi silti lainaamatta. Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus ilmestyi vuonna 2013 ja kolmas osa Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus vuonna 2014. Kaikkien teosten kannet ovat Tuomo Parikan suunnittelemia. Alkuperäiset englanninkielisten teosten kannet ovat perinteisempiä ja niissä etsivähahmo on kuvattu näkyvästi aivan kuin Hercule Poirot.

Nauruun kuolleen miehen tapaus on sarjan toinen osa, joten ehkä sen vuoksi minun oli vaikea päästä sisään pönäkän pullean intialaisen yksityisetsivän maailmaan. Alun intialaisen elämänmenon kuvaus oli jotenkin tekohauskaa, päälleliimattua ja opettavaista, enkä ollut vielä löytänyt kirjan lopussa olevaa sanastoa. Tarquin Hall (s. 1969) tuntui vain kirjoittavan kaiken kokemansa ja vaimoltaan saamansa tietämyksen Intiasta, josta minulla oli negatiivisia mielikuvia joukkoraiskausten ja naisten kurjan aseman vuoksi. Kannen takakääntteessä Alexander McCall Smith kirjoittaa: "Nämä kirjat ovat pieniä aarteita. Kauniisti kirjoitettuja, hupaisia ja varsinaisia lukunautintoja." Enpä tiedä!

Viidenkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen lukeminen alkoi kiinnostaa, juoni veti mukaansa ja osasin jo hypätä vieraiden sanojen yli. Juoni ei ollut suoraviivainen ja ennen loppuratkaisua oli yllättäviä mutkia. Vish Purin lisäksi etsivätyötä tekivät hänen äitinsä ja vaimonsa omassa tapauksessaan.

Luen mieluummin etnisiä dekkareita Japanista tai Botswanasta kuin Intiasta, jäi lopputulokseksi lukemisesta.

Lisätietoja:

Vish Purin kotisivut

Kirjailijan kotisivut

Gummeruksen sivut

Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (2013)

Kaari Utrio (s. 19942) oli nuoruuteni lempikirjailija ja idoli; ihailin hänen sanavalmiuttaan ja tietämystään televisiohaastatteluissa. Ahmin hänen historialliset romaaninsa ja tietokirjansa tavoitteenani tulla samanlaiseksi kuin Utrio.

Sittemmin historiakiinnostukseni on lientynyt ja Utrion teoksia olen lukenut silloin tällöin saatuani niitä käsiini. Ostin kaksi vuotta sitten Seuraneitiä edeltävän teoksen Oppinut neiti (2011) ja se on edelleen lukematta. Olen lukenut muut hänen 2000-luvulla ilmestyneet teoksensa ja pitänyt niistä. Viihteellinen linja - siis romantiikkaa ja huumoria - yhdistettynä historiaan on oikein miellyttävä yhdistelmä. Lukiessa kiintyy henkilöihin ja toivoisi, ettei teos päättyisi koskaan.

Seuraneidissä seikkailee kaunis Linda Melin vuoden 1830 Kajaanissa ja Helsingissä. Kauneus avaa ovia sääty-yhteiskunnan ylätasolle, aatelisten saleihin. Ulkoinen kauneus on vain kuori, tärkeämpää on sisäinen kauneus, oppii Linda Helsingin seurapiireissä.

Lisätietoja:

Kirjailijan kotisivut

Kirjojen takana

HS:n arvio

Tuhat purjetta

Risto Rasa: Tuhat purjetta - Kootut runot (1992, kolmas painos 2007)

Tuhat purjetta -runoteos sisältää Risto Rasan runot vuosilta 1971 - 1990. Teoksessa on aikajärjestyksessä Rasan (s. 1954) runoteokset alkaen esikoisesta Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971).

Risto Rasaan törmäsin Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -kirjassa. Tamminen kirjoitti paljon eri kirjailijoista, erityisesti Veikko Huovisesta, mutta Risto Rasa oli minulle vieras nimi. Olen lukenut sangen vähän runoja ja minun piti tarkistaa, että Risto Rasa oli todellinen henkilö. Se, mitä Tamminen kirjoitti Rasan runoista ja siteerasi niitä, herätti kiinnostukseni. Kirjoitin itse 10 - 15 vuotta sitten luontorunoja tai oikeammin havaintoja luonnosta tyyliin "Ruusu on kukka. Kukka on ruusu." tai "Taivas on risainen peitto; täyte pursuaa ulos."

Rasan runot ovat lyhyitä, aforismin oloisia. Niissä esiintyy useimmiten luonto, eläimet (mm. kissa, perhoset, linnut) ja kasvit (puut, voikukka, leskenlehti) eri puolilta Suomea rannikolta tuntureille. Rasan luontotietämys on mainio. Silmään pisti ainoastaan naurulokin musta pää ja suruvaipan vertaaminen mustaan; molempien värihän on ruskea.

Tuhat purjetta -teos alkaa nuoren miehen runoilla ja kypsyy vähitellen, vuodenkiertojen seuratessa toisiaan, perheellisen miehen runoiksi. Rasa yhdistää havaintonsa hauskasti ja raikkaasti tuokiokuviksi, jotka eivät toista itseään. Luontorunoja parhaimmillaan! Ja Rasa on kirjastonhoitajana Somerolla, mikä näkyy myöhemmissä runoissa.

Lisätietoja:

Kirjasampo

Annikin Runofestivaali 2012 (YouTube)

http://www.kysy.fi/ - Miksi Risto Rasasta tuli runoilija?

Ujo kirjailija

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (2010)

Petri Tammisen (s. 1966) tuotanto alkoi kiinnostaa, kun näin hänet televisiossa ujoutta käsittelevässä haastattelussa. Tammisen kirjastovierailun jäi kokematta, mutta opin, että hän on päijät-hämäläinen kirjailija, joka asuu Vääksyssä. Ensimmäiseksi luin Enon opetukset (2006) ja sitten Rikosromaanin (2012). Jotain muutakin olen häneltä lukenut, Mitä onni on (2008) vaikuttaa luetulta?

Nyt etsin kirjastosta jotain mukavaa ja kevyttä lukemista ja Muita hyviä ominaisuuksia -kirja vaikutti sopivalta. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja pidin kovasti lukemastani. Kirjailija kertoo itsestään ja kirjailijaelämästä, johon ujous antaa suolaisenmakean ripauksensa. Saatan hyvin samastua kirjailijaan, sillä minäkin olen ujo tarkkailija ja tilanteet ovat tuttuja minulle. Lopun opiskelijaelämäkuvaus tosin esittelee toisenlaisen kirjailijamiehen...

"Kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt askel suojatien reunasta rekkojen alle."

Kirjailija tuntee ulkopuolisuutta, miettii miehisyyttä ja miehisiä ominaisuuksia, joihin ujous sopii huonosti. Ujolta jää paljon sanomatta ja kokematta, mutta onneksi on kirjat ja lukeminen!

Lisätietoja:

YLE:n Elävä arkisto: Mitä onni on

Kustantajan sivut

Kolme Tietotien lukion opiskelijaa: Kotisivut Petri Tammiselle

Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2014)

Kirjaston neljästä niteestä kolme oli hyllyssä, joten uskaltauduin nuortenosastolla. Kirja ei löytynyt hyllystä, vaan se oli esillä sivupöydällä (nuorille tarjotaan aika yhtenäistä, mustaa, kansikuvitusta). Lukaisin Lumikki-trilogian päätösosan yhdessä illassa ja palautin teoksen takaisin kirjastoon lukuintoisten nuorten käsiin.

Viimeinen osa oli kaikista sivumääräisesti lyhin, ja kirjan luki nopeasti. Lumikki seikkaili kotimaassa Tampere-Riihimäki-akselilla ja sai lopulta selville perhesalaisuuden. Tässä viimeisessä osassa aiempien osien langat solmitaan yhteen.

Lisätietoa maailmanmenestyksen saaneesta trilogiasta edellisen osan Valkea kuin lumi yhteydessä. Ensimmäinen osa on nimeltään Punainen kuin veri, ja tähän viitataan toistuvasti viimeisessä osassa. Viimeinen osa olisi voinut olla nimeltään Veri on punainen tai Punainen kuin veri 2.

Polvikipu

31.5. tuli vuosi täyteen jumppaa - tai siis jumpassa käyntiä. Olen käynyt säännöllisesti jumpassa viitenä kuutena päivänä viikossa jumpaten 5 - 9 tuntia viikossa. Vielä en ole uskaltautunut spinningiin, mutta ehkä tänä kesänä?

Vuosipäivänä oikea polveni kipeytyi niin, etten voinut nukkua yöllä. Aluksi kipu tuntui polven etuosassa (ristisidos), sitten sisäsyrjässä ja tänään jo polven ulkosyrjässä. Kävin sunnuntaina jumpassa ja polvea vihloi aina kyykätessä. Lisäksi polvi oli jäykkä ja venyttelyt tuntuivat ikäviltä. Maanantaina polveen sattui rappusia alas mentäessä ja istumaan mentäessä. Ilmeisesti kaikki sellaiset liikkeet, joissa jalka / polvi joutuu taipumaan, aiheuttavat kipua.

Lueskelin paniikissa netistä polvikipu kyykätessä -juttuja, joissa suositeltiin tähystystä ja operointia ja peloteltiin, ettei polvi enää tule entiselleen. Määräsin itselleni viikon jumppatauon. Polvi on paranemaan päin ja sillä pystyy kävelemään entiseen malliin (tänään 3,5 tuntia). Istumaan meno ja jumppaliikkeet vielä tuntuvat polvessa. Luulen, että polvi ärtyi korkokengissä seisomisesta ja kävelystä, jota tein viime viikolla parina päivänä. Onhan polvea vihlonut joskus aikaisemminkin, muttei koskaan näin pahasti. Nyt yritän olla entistä varovaisempi polvien suhteen. Muutamat jumpparit kertoivat pitäneensä kahden viikon tai jopa kuukausen tauon polvikipujen takia!

Kuntokuuri on siis tauolla edelleen. Pari kiloa on tullut lisää, enkä ole mittaillut itseäni viimeaikoina katastrofin pelossa. Liikunnallinen vuosi pudotti noin kuusi kiloa painoa ja kavensi ympärysmittaa 3 - 4 senttimetriä sekä paransi kuntoa jonkin verran. Osa kiloista on nyt tullut takaisin, kuten joulunakin kävi. Aikamoista sahausta eestaas, en ole vielä tavoitteessani, mutta terveys ennen kaikkea muuta!

Lepoa, lakua ja välillä myös suklaata!

Neljäntienristeys

Tommi  Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kävin kirjastossa etsimässä ihan toista kirjaa, kun pikalainahyllystä löysin kirjaston tällä hetkellä varatuimman teoksen. Vaikka olin kuullut ylistäviä kommentteja Neljäntienristeyksestä, epäilin tarttua teokseen; ehtisiko sen lukea viikossa. Hieman minua vanhempi rouva kertoi kirjan jo lukeneensa ja siitä todella pitäneensä.

Neljäntienristeys kertoo Lapin ja Pohjois-Suomen historiasta vuosina 1885 - 1996 vahvojen naisten elämäntarinoiden siivillä. Alussa on itsenäinen kätilö Maria, sitten hänen tyttärensä Lahja perheineen ja lopuksi Kaarina miniänä talossa. Teoksessa pääsee esille myös Lahjan mies Onni, vaikka muuten kirja jakautuu edellämainittujen kolmen naisen näkökulmasta kuvattuihin osiin. Ilman Onnin osuutta kirja olisi naisnäkökulmainen, tiiviimpi ja ehyempi kertomus; nyt palataan historiassa taaksepäin ja syvennetään tapahtumien syitä ja seurauksia.

Epäilin, että teos on haastava ja sisältää ikävän synkkiä juonenkäänteitä, sotaa ja kuolemaa. Teos on kuitenkin nopealukuinen ja mielenkiintoinen, koska näkökulma vaihtuu useasti. Virkistävää on, kun saa viitteitä valoisasta tulevaisuudesta ennen kuin palataan askel taaksepäin tai kun huomaa yhtymäkohtia historiassa, madonreikiä ajassa. Teos on Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani ja hän on käyttänyt tarinan alussa sukunsa vaiheita hyväksi. Teoksen rakenne kielii äidinkielen opettajan ammatista, mutta kieli on sujuvaa ja tarinalle on annettu tilaa. Ei siis korkeakirjallinen tiiliskivi kirjailijan tietämyksestä alaltaan, vaan laadukas kaunokirjallinen lukuromaani. Kirjallisuuden Finlandia -palkinnon saaja!

Kirjasta tuli mummo ja mummola mieleen. Vaikka Helsingin Sanomien arvioinnissa kirjoitettiin, että Kaarinan osuus jää vaisuksi, olen eri mieltä. Äitini oli vuosia miniänä anoppinsa talossa ja hän voi hyvin samastua Kaarinaan. Ihmettelen Kinnusen "naisensilmää" eli taitoa kirjoittaa uskottavasti ja lämpimästi naisista. Minulle vieraimmaksi naishahmoksi jäi Lahja.

Lisätietoja:

HS:n arviointi

TS:n arviointi

Tommi Kinnusen kotisivut

Priska

Merja Otava: Priska kesästä kesään (1959, 2001)

Merja Otavan Priska voitti WSOY:n nuortenkirjakilpailun kielellisesti uudenlaisena nuortenkirjana - ja tyttökirjana. Priska on kertomus 14-vuotiaan tytön vuodesta 1950-luvun lopun Suomessa. Kasvukertomus on uskottava ja Priskan eli Piia Kristiina Varmalan mielenailahteluun on ainakin näin aikuisena helppo samastua.

Teos alkaa syksystä ja heti luetellaan joukko koululaisia: Kai, Nukke, Priska, Molla, Masa. Lisääkin henkilöitä on luvassa: Hillevi, Juulia, Marke, Jyri, Hiiri, Kaitsu, Esa, Volle, Miira, Peku, Lolo... Joidenkin henkilöiden pään sisään kurkistetaan, mutta osa jää käyttäytymisen tasolle kuvatuksi.

Teoksen kieli on peräisin 50-luvun lopulta, joten siinä on useita vanhahtavia sanoja, kuten hipata, jotka avautuvat vain asiayhteydestä nykylukijalle. Luulenpa, etten olisi jaksanut lukea kirjaa 12-vuotiaana, vaikka tiesinkin kuka Elvis oli. En olisi jaksanut Priskan hyppelevää ajatuksenkulkua, lukuisia henkilönnimiä ja 50-lukulaista maailmankuvaa kovinkaan monta sivua. Sinänsä harmi, sillä esimerkiksi Mollan, Juulian ja Hillevin ajatuksiin pääsy olisi avartanut nuorta mieltä: kaikki ei ole niin kuin päällepäin näyttää. Priska on edelleen hyvä kuvaus erilaisista nuorista epävarmuuksineen ja murheineen. Onneksi nuoret ovat rohkeita ja löytävät omat vahvuutensa.

Lisätietoja:

Kirjasampo: Priska

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi

http://sininenkirjahylly.blogspot.fi

Runomurhat

Tapio Tuomaala: Runomurhat (2013)

Tämä kirja osui käteeni kirjaston uutuushyllystä. Kirja oli mukavan kokoinen ja tekstikoko ilahduttavan isoa. Paperikin tuntui tukevalta. Kyseessä oli lahtelaisen Para Kustannuksen julkaisema ja Books on Demandin eli BoD:n painama teos.

Tapio Tuomaala on julkaissut kolme teosta, joista Runomurhat on ensimmäinen dekkari. Hän on Salpausselän kirjailijat ry:n jäsen, mutta sivuilta ei paljon tietoa hänestä löydy.

Runomurhissa kirjallisuus ja erityisesti runous näyttelee isoa osaa Kalevi Salomaan ohella. Murhia tapahtuu useita, kuten nimestä voi päätellä. Teos on "kovaksikeitettyä jännityskirjallisuutta", tyyliin Jerry Cotton. Hieman kankeaa, mutta viihdyttävää tekstiä, jota lukisi mielellään lisää. Henkilöhahmot ovat sympaattisia ja voisivat ratkoa rikoksia jatkossakin yhdessä. Aineksia sarjaksi?

Tavallisesti en huomaa kirjoitusvirheitä, mutta tästä teoksesta bongasin niitä pari. Lisäksi yhdyssanavirheitä oli lukuisia! Mietin myös, kuinka pornoa katsotaan CD-levyltä. Yksityiskohdat eivät kuitenkaan pilanneet kokonaisuutta. Ilokseni saatoin seurata kirjailijan vihjeitä ja ratkaista rikokset yhdessä ex-poliisi Salomaan kanssa.

Lisätietoja:

Salpausselän kirjailijat ry

Juoniemi-trilogia

Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa (1952, 1984) Juoniemeä ei voi unohtaa (1953, 1984), Jälleen Juoniemessä (1955, 1986)

Rebekka Räsänen on (1908 - 1983) kirjoittanut useita nuortenkirjoja ja aikuisten viihderomaaneja. Hän kirjoitti pojille suunnatut kirjansa miehensä Heikki Räsänen -nimellä. Ilmeisesti kirjailija meni naimisiin välttääkseen "vanhanpiian" veron vuonna 1947. Liitto päättyi eroon vuonna 1955, minkä jälkeen Räsänen kävi kirjastonhoitajakurssin ja työskenteli Viitasaaren kirjastossa.

En ollut lukenut Juoniemi-sarjaa aikaisemmin, joten jännittävää oli uppoutua menneeseen maailmaan. Jossain suomalaisessa elokuvassa on repliikki, jossa mies sanoo: "Sinähän olet kuin Anneli Vaara!" tai sitten nainen vastaa: "Enhän minä mikään Anneli Vaara ole." Joka tapauksessa muistan ihmetelleeni, kuka ihmeen Anneli Vaara!

Juoniemi-sarjassa Anneli Vaara on päähenkilönä ystäviensä kanssa. Ensimmäinen osa, missä Anneli on 14-vuotias, on hieman lapsellinen. Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa loppuu: kesä Juoniemessä on ohi ja Anneli ja Hillevi käyvät koulua Helsingissä. Kakkososaa rasittaa moraalinen, opettava pohdinta, joka on kirjoitettu Annelin äidin ajatuksiin ja puheeseen. Hienosti kuitenkin tapahtumat kertautuvat ja tutut henkilöhahmot pidetään kaikissa kirjoissa "hengissä".

Toinen osa päättyy enteellisesti: "Annelikin oli suunnitellut kesänsä valmiiksi, eikä osannut aavistaa, että virtaisi vielä paljon vettä Katajanokan sillan alitse, ennen kuin hän seuraavan kerran näkisi Juoniemen." Kolmannessa osassa Anneli on 18-vuotias ylioppilas, joka ei voi jatkaa opiskelua eteenpäin, vaan etsii työpaikkaa syksyksi. Kesä Juoniemessä alkaa alakuloisesti, mutta päättyy iloisiin tunnelmiin.

Kirjailijan tyyli on luonnollisesti vanhahtava, tekstissä on outoja sanoja ja paljon opettavuutta. Anneli ja Hillevi ovat joissain suhteissa hyvinkin aikuisia, mutta välillä myös niin lapsellisia että! Kirjat kiehtoivat kuitenkin minua - keski-ikäistä - niin, että luin aamutunneille asti.

Lisätietoja:

http://sarankirjat.blogspot.fi/2013/07/rebekka-rasanen-juoniemi-sarja.html

Kirjasampo

Historiallinen tyttökirja

Salme Sadeniemi: Pension Grunerin tytöt (1950)

En ole tainnut lukea tätä tyttökirjaa nuorena, vaikka joitain tuttuja tapahtumia teoksessa tuntui olevan.   Luulen, että olisin ahminut kirjan 11-13-vuotiaana!

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Hämeenlinnaan ja tyttökouluun, jossa Eva opiskelee muiden varakkaiden perheiden tyttärien kanssa. Sääty-yhteiskunta tapakulttuurin kuvauksineen on läsnä, vaikka vauhdikkaitakin juonenkäänteitä tapahtuu. Teos kuvaa 15-16-vuotiaiden tyttöjen elämää, jossa seuraelämä, tanssiaiset, avioliittomarkkinat ja perhetausta ovat keskeisiä. En tiedä, vetoaako teos nykynuoriin, ja minkä ikäisiin lukijoihin?

Lisätietoja:

Häme-wiki

Kirjasampo

Työkiireitä

Työstressiä - YT-neuvottelut ja irtisanomisuhka - ja keväisiä työkiireitä sekä henkilökohtaisen elämän kriisejä on ollut runsaasti viimeisen puolentoista kuukauden kuluessa. Kuntoprojekti on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tällä viikolla en ole käynyt kuin kolme kertaa jumpassa. 

Viimeksi kun kävin vaa'alla, tiputettavaa oli 5,6 kg ja lihasprosentti oli 32,2. Näillä näkymin lihasprosentti ei kasva haluttuun pelkällä kilojen tiputtamisella, vaan vaaditaan kuntosalitreeniä, jota en ole vielä aloittanut. 

Kuntoprojektia häiritsee epävarmuus tulevaisuudesta: missä olen elokuussa ja mitä tekemässä?

Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)

Salla Simukka on ehtinyt nuoresta iästään huolimatta - syntynyt Tampereella vuonna 1981 - julkaisemaan paljon ja mm. käsikirjoittamaan Uusi päivä -sarjaa. Hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat toisaalle julkaistiin vuonna 2002. Lumikki-trilogian myötä (Tammen markkinointivideo) Simukka on noussut kansainväliseksi nuortenkirjailijaksi.

En ollut kuullutkaan Simukasta ennen vuotta 2013. Lumikki-trilogia kuitenkn kiinnosti ja etsin kirjastosta Simukan tuotantoa. Aineistoluettelon perusteella tuotannossa näkyi nuoren kasvukertomus ja erityisesti sukupuoli-identiteetin hakeminen. Nuoria lukijoita kiinnostavia teemoja, sanoisin.

Trilogian ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013), ei ihan täyttänyt odotuksiani. Ihan kelpo luettavaa, mutta etukäteishehkutus paisutti odotuksia. Lukemiseni eteni hitaasti ja ärsyynnyin "tyhmästi" käyttäytyvistä hahmoista. Juonen kannalta on tietysti hyvä, etteivät kaikki käyttäydy älykkäästi ja järkevästi, mutta rajansa kaikella!

Valkea kuin lumi -teos eteni vauhdikkaasti, eikä Lumikki jäänyt tyttömäisesti kirkumaan ongelmien edessä, vaan toimi. Prahaan sijoittuva teos oli jotenkin uskottavampi kuin kotimaahan sijoittuva ensimmäinen osa. Lisäksi teoksessa syvennettiin taustoja Lumikin perheestä ja ensirakkaudesta ja annettiin viitteitä tulevaan kolmanteen osaan Musta kuin eebenpuu (2014).

Kyllä tätä aikuinenkin lukee!

Lisätietoja:

YLE:n Areena

Suomen Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli

Kirjastokaistan Lukuviikko 2013

Lähtö

Raija Hautala: Lähtö (2013)

Raija Hautala (s. 1950) sijoittaa esikoisromaaninsa Lähtö lapsuusmaisemiinsa Laihialle. Toki teoksessa vilahtaa muutaman kerran myös nykyinen kotikaupunki Lahti. Teoksen päähenkilö, Elisabeth, on ulkoisesti samannäköinen kuin kirjailija. Raija Hautalan tuntien mietin, kuinka paljon teoksessa on omakohtaisia tapahtumia. Lukiessa päässä ei soinut kirjailijan todellinen ääni, kuten esim. Riikka Pulkkista lukiessa, vaan saatoin nauttia vapaasti lukemisesta ilman kirjailijan arkiminää.

Valitin viimeksi, ettei Mia Vänskän Musta kuu "kauhistuttanut" tai aiheuttanut jännitystä. Luin Hautalan kirjaa yleisenä kaunokirjallisuutena ja löysin siitä enemmän jännitystä ja kauhuelementtejä kuin Vänskän teoksesta. Kieli ja juonenkuljetus olivat sujuvaa. Joku aiempi lukija oli merkinnyt kirjaston kirjaan muutaman ristiriitaisuuden, esim. yöllä oli satanut, mutta aamulla taimet olivat nuupahtaneet kuivuudesta tai kirkkoherranvirastoon 20 kilometrin päähän lähdettiin autolla aamuvarhaisella, mutta perillä oltiin vasta iltapäivän puolella. Itse huomasin, että lukitusta ulko-ovesta tuli vieras sisään! Muutenkin Elisabeth tuntui lukitsevan ja avaavan ovia outoihin aikoihin.

Outouden takana lienee tunnelman tiivistäminen eli tietoinen ratkaisu. Päähenkilössä oli jotain, joka tökki tai esti pitämästä hänestä. Aluksi ajattelin, että se oli länsisuomalainen mielenlaatu, jota itäsuomalaisena en ymmärrä. Henkilöhahmoja, salaisuuksia ja valheita oli jopa liikaa, vähempikin olisi riittänyt?

Hautala pitää taitavasti juonikuviot kasassa ja antaa lukijalle vihjeitä tulevasta. Teos on oikein mukavaa luettavaa ja ansiokas esikoisteos.

Lisätietoja:

Kirjailijan blogi

Päijät-Häme-wiki

Salpausselän kirjailijat

Taas jumpassa!

Loman jälkeen en ole käynyt kuin kolmessa jumpassa. Flunssan vuoksi jäi viikon jumpat väliin. Myös eilisen tunnit peruin, mutta kävelin sentään kolme tuntia.

Tänään jännäsin, kuinka tunti sujuu. Jo välineitä kasatessa hiki norui selkää pitkin. Jaksoin kuitenkin tunnin yllättävän hyvin vanhoilla painoilla ja tavanomaisella hikoilulla. Naama punoitti normaalia enemmän ja sykekin nousi välillä. Jumpan lisäksi kävelin kolme tuntia (kauppaan, kirjastoon ja jumppaan).

Lomamatkan jälkeen painoa oli tullut pari kiloa lisää. Tiistaina 15.4. painoa oli vielä puolisen kiloa jäljellä. Flunssaisena söin kaikki hyvät kaapista ja eilen kävin syö niin paljon kuin jaksat -paikassa. En syönyt itseäni ihan ähkyyn, mutta mässäily näkyy kehossa ja varmaan myös vaa'assa. 

Nyt tsemppi päälle ja kuukauden rutistus ennen kesälomaa!

Tietokirja tyttökirjoista

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (2013)

Sara Kokkosen väitöskirjamateriaalistaan tekemä teos osui käteen alkuvuodesta ja päätyi lainaan ihastuttavan kantensa (Martta Wendelinin kuva) vuoksi. Teos on soma kuin karamelli ja sitä selaillessa tulee lapsuus ja nuoruus mieleen. Vähän harmittavat pilkku- ym. kieliopilliset seikat tekstissä.

Vaikka opin lukemaan vasta koulussa ja olen hidas lukija, ehdin lukea ahmimisiässä paljon. Luin kaikki amerikkalaiset tyttökirjat, sairaanhoitaja-, neiti Etsivä -, historialliset ja hevoskirjat. Lapsuuden sivukirjasto oli pienehkö ja vietin suurimman osan ajastani lasten ja nuorten puolella. Kirjastossa oli myös ns. nuoret aikuiset hylly, mutta sieltä onnistuin 14-vuotiaana lainaamaan vain Hemingwayn Kenelle kellot soivat -teoksen, joka jäi kesken. Palasin takaisin nuorten puolelle, missä pysyin lähelle täysi-ikäisyyttä. Ensimmäinen aikuisten puolelta lainattu teos taisi olla Anni Polvan kirja?

Rasavillejä ja romantikkoja -teos esittelee kymmenen lukijoiden mielestä merkittävintä tyttökirjojen kirjailijaa aikajärjestyksessä kirjailijan syntymävuoden mukaan. Anni Swan, jota luin mielelläni, kunnes mitta tuli täyteen kyseistä tyylilajia, aloittaa teoksen. Kirjailijasta kerrotaan mielenkiintoisia elämäkertatietoja, minkä jälkeen on kyselyyn vastanneiden palautteita. Luonnollisesti Swan on vanhemman polven lempityttökirjailija.

Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) Eeva-kirjat muistan hyvin. Ihmettelin aikuista Eevaa, enkä osannut sijoittaa häntä mihinkään aikaan tai paikkaan. Helga Nuorpuu sen sijaan on ihan vieras nimi. Hänen Ruusula-sarjansa kolme osaa (yksi osa puuttuu) löytyisi kirjaston varastosta. Myös Rebekka Räsänen on minulle tuntematon, mutta ajattelin korjata tilanteen lukemalla Jouniemi-sarjan, joka löytyy vuoden 1984-86 painoksina kirjaston hyllyltä. Merja Otavaakaan en muista, mutta hänen Priska-teoksensa löytyy hyllystä vuoden 2000 painoksena.

Anni Polvan Tiina-kirjat olivat lapsuuden parasta lukemista. Olisin halunnut olla kuten Tiina. Viimeisimmät Tiina-kirjat jäivät lukematta, koska ikäännyin. Aikuisena kyseisiä kirjoja lukee uusin silmin, mutta ovat ne silti viihdyttäviä, kunhan jättää tietyt osat rauhaan (Juha on sovinisti, Veli on kiusankappale, jota äiti lellii, 50-luvun maailmankuva näkyy jne.).

Rauha S. Virtasen Selja-sarja oli minusta outo: kuinka Suomessa saattoi asua neljä niin oudon nimistä ja erilaista sisarusta samassa perheessä? Sisarusten elämä oli mielestäni niin vauhdikasta ja "aikuista", etten oikein ymmärtänyt sitä. Siksipä hyppäsin asioiden yli ja lukukokemuksesta tuli hajanainen ja ristiriitainen. Pitäisi varmaan lukea sarja uudestaan? Neljään osaan on tullut kaksi osaa lisää, joten henkilöhahmoja voi seurata aikuisuuteen asti.

Mervi Jalon hevoskirjoja muistan lukeneeni innolla, vaikken ollut ikinä ratsastanut. Minua kiinnosti paitsi hevosten hoito ja tallityöskentely myös seikkailut ja ihmissuhteet. Jossain vaiheessa jatkuva toisto ja edestaas huopaaminen alkoi kyllästyttää ja kirjat jäivät.

Huomaa, että olen ollut pienehkön sivukirjaston tarjonnan varassa ja että esim. Tuija Lehtinen on minulle vieras nuortenkirjailija. Mirkka-, Laura- ja Rebekka-sarjat ovat niminä tuttuja, mutten ole niitä lapsena tai nuorena lukenut. Lukemani tyttökirjallusuus painottuu perinteisiin ulkomaalaisiin ja kotimaisiin tyttökirjoihin, jotka on julkaistu pääosin ennen 60-lukua. Niinpä en ole lukenut nykyaikaisia nuortenkirjoja nykyaikaisin teemoin.

Lisätietoja:
Sinisen linnan kirjasto -blogi
Facebook-sivu

Kauhua?

Mia Vänskä: Musta kuu (2012)

Luettuani Helsingin Sanomista 7.4.2014 lyhyen arvioinnin Mia Vänskä kirjoittaa kioskikauhua koviin kansiin kiinnostuin minulle tuntemattomasta nimestä. Mietin myös, kuinka kamalaa kioskikirjallisuus voi olla.

Kauhugenrestä minulle on tuttua vain viime vuosien vampyyrikauhufantasia. Nuorenakaan en jaksanut kiinnostua Kingistä tai muista kauhukirjailijoista, vaan olin dekkareiden ystävä.

Mia Vänskä on Keski-Suomessa vuonna 1972 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme teosta: Saattaja 2011, Musta kuu 2012 ja Valkoinen aura 2014. Muistelen lukeneeni paikallislehdestä arvioinnin Mustasta kuusta, mutta tuolloin kirja jäi hakematta kirjastosta, vaikka arvostelu herätti positiivista kiinnostusta. Nyt tartuin kirjaan selvittääkseni, millaista suomalainen kauhu on.

Vänskän teksti on keskinkertaista, ei huonoa. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, niin ettei lukijalle jää tilaa käyttää mielikuvitustaan, ja ennalta-arvattavasti paikoin kuluneita fraaseja käyttäen. Pieneen syrjäiseen mökkikylään kokoontuvasta sekalaisesta joukosta saisi varmaan pelottavemmankin tarinan aikaiseksi. Nyt tuskastuin tuulen liikkeisiin, hyrisevään ääneen ja metsän uhkaan ja huokailin hoh-hoijaa, milloin päästään itse asiaan. Tarina liikkuu kolmella aikatasolla ja juoni tiivistyy loppua kohti väkivaltaiseksi toiminnaksi.

Luin kirjaa kuin dekkaria, joten ehkä en osannut "nauttia" kauhukertomuksesta ja kuumytologiasta.

Lisätietoja: 

Kirjastokaista

Atena Kustannus

MTV.fi 2014: Mikä suomalaisia pelottaa, kauhukirjailija Mia Vänskä?

Verronen

Maarit Verronen: Vanhat kuviot (2012)

Maarit Verronen (s. 1965) on kirjoittanut novelleja ja romaaneja vuodesta 1992. Itse tutustuin kirjailijaan lukemalla Normaalia elämää -novellit (2009). Novellit olivat mielestäni oudon ahdistavia,  erikoisia, mutta kiehtovia. Vuonna 2013 julkaistu Varjonainen-romaani oli seuraava lukukokemukseni. Minulla on Karsintavaihe-kirjakin (2008), mutten ole vielä lukenut sitä.

Maarit Verronen esiintyy Kirjojen Suomi -ohjelmasarjassa kertoen kirjailijan elämästä. Hän on puhuessaankin täsmällinen, tarkka ja älykäs. Ihmettelen, ettei hänestä ole enempää materiaalia netissä.

Vanhat kuviot -teos muistuttaa Normaalia elämää, mutta ehkä tyyli on hieman toteavampi ja vakavampi, huumoria ei löydy, vaikka eriskummallisia henkilöitä tavataankin. Novellit on jaettu kolmeen ryhmään: piiloutujat, vastustajat ja lähtijät. Piiloutujissa on harmittomia tyyppejä, jotka haluavat pysyä eristyksissä tai piilossa. Vastustajat ovat ikävämpiä tyyppejä, ottavat kantaa ja nousevat vastarintaan. Kolmannen ryhmän, lähtijät, muodostaa ulkomaalaisten köyhien ja alistettujen joukko. Vaikkei paikannimiä mainitakaan, minulle syntyi mielikuva Etelä-Amerikan rannikosta, Chilestä ja Nepalista.

Kirjan nimikkonovelli - ja pisin novelli - on viimeisenä. Novelli on hyvin ahdistava ja lukiessa toivoo pääsevänsä onnelliseen loppuun nopeasti. En tiedä, onko kirjailijan tarkoituksena viestiä, että Suomessa kaikki on suhteellisen hyvin, mutta muualla on todellisia epäkohtia ja ongelmia. Vai onko tarkoitus kertoa valtarakenteista ja siitä, että ihmiset ovat samanlaisia jokaisessa yhteisössä?

Pidän Verrosen tyylistä, vaikka lukeminen ei aina ole hauskaa. Tässä kirjassa novellit on järjestetty ahdistavuutensa mukaan suht' harmittomasta ääriahdistavaan.

Lisätietoja:

Vanhat kuviot -arvio (TS 2012)

Varjonainen-arvio (HS 2013)

Normaalia elämää -arvio (HS 2009)

Flunssaviikko

Kotiuduin lomalta kotiin lauantaiyönä ja sunnuntaina olin ihan poikki. Kävelylenkki ulkona kuitenkin piristi ja kävin illalla jumpassa. Maanantaina kurkku oli kipeänä ja olin lyyhistyä tangon alle jumpassa.

Tiistaina olo oli karmea ja kevyessä jumpassa lihakset tärisivät ja päätä särki. Keskiviikon ja torstain jumpat älysin perua, kun kuumettakin pukkasi. Olo on edelleen kipeä ja kuumetta on, joten makailen maanantain yli sohvalla kirjoja lukien.

Alkuviikosta kurkkukipu hillitsi syömistä, mutta nyt maistuisi ihan kaikki ja koko ajan. Naama ja imusolmukkeet ovat turvoksissa, samoin vatsa. Odottelen, että tervehdyn, ennen kuin rupean taas kuntoilemaan ja mittaamaan itseäni.

Jos flunssa kestää viikon, tämä on ohitse sunnuntaina!

Pitkäperjantain vaelluskirja

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia: opas valkoisille ja pimeille poluille (2012)

Luettuani Sinisalon Auringon ytimen, käteeni tarttui kirjastossa hänen aikaisempi teoksensa Salattuja voimia. Muistan lukeneeni teoksesta Helsingin Sanomien arvostelun. Olen varsin samaa mieltä arvostelun kanssa.

Flunssassa ja kuumeessa maatessa Salattuja voimia -teos on ihan kelpo luettava. Teos sisältää kertomuksia ja tosielämän tarinoita vaellusreiteiltä eri puolilta maailmaa. Edellisten lisäksi kirjassa on yleiskatsaus eri mantereiden patikointi- ja vaellusreitteihin sekä ohjeita. Kirjan lopussa oleva ohjeistus oli niin pienellä fonttikoolla, etten lukenut sitä.

Sinisalo on käsitellyt vaeltamista jo Linnunaivot-teoksessaan (2008). Mikäli aihe kiinnostaa edes hiukkasen, kirjan tarinat lukee mielellään. Tarinat ovat vaihtelevan tasoisia ja erityyppisiä, joten kaunokirjallinen kokemus jää hataraksi.

Lomaa odotellessa

Tällä viikolla pääsin kuin pääsinkin maanantaina jumppaan, joten odotettavissa ainakin neljä tuntia jumppaa ja kuutisentoista kävelytuntia.

Olen vetänyt viikolla kaksi suklaapatukkaa kahvin kanssa, mutta paino on tippunut 400 g viime mittauksesta! Siis enää 6,2 kiloa tiputettavaa!!! Pitäisiköhän ruveta syömään suklaapatukka päivässä, jos se nopeuttaa näin paljon laihtumista?

Luulen kyllä, että loppuviikosta paino nousee lomamatkan ansiosta. Nyt on vain tällainen ohimenevä "tiivis" vaihe, mutta silti, ihanaa, kun vaaka näyttää tänään tätä!

Pulkkista

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Riikka Pulkkisen (s. 1980) uusin löytyi kirjaston hyllystä; luulen, että kansikuva vie lukijoita. Olen aiemmin lukenut Pulkkiselta vain Totta-romaanin (2010), vaikka omistankin Raja-teoksen (2006). Olin kuuntelemassa Pulkkisen Totta-kirjan esittelyä kirjastossa ja ihmettelin nuoren kirjailijan itsevarmuutta. Jokin henkilössä tökki, ja Totta-kirjaa lukiessa kirjailijan ääni oli häiritsevästi läsnä. Jos kirjailijasta tietää liikaa, voi se vaikuttaa lukukokemukseen negatiivisesti.

Iiris Lempivaara on alta kolmekymppinen, itseään ja rakkautta etsivä nainen. Iiris on aika lailla samanlainen kuin kirjailija itse. Tapahtumat ovat varsin koetun oloisia, teoksessa on huumoria ja oivaltavia sanaleikkejä. Iiris on nuori ja estoton kaupunkilainen, ainakin minun mielestäni.

Pulkkinen pääsee lähelle nuorten aikuisten elämää ja kirjoittaa hyvin. Teosta oli miellyttävämpi lukea kuin Totta-teosta, joka oli kaunokirjallisesti ansiokas, mutta kaavamainen toteutus. Pulkkinenkin on aikuistunut ja häneltä voi odottaa Finlandia-palkittua teosta tulevaisuudessa.

Lisätietoja:

Helsingin Sanomien arvostelu

Kustantajan sivu

Aamutelevisiossa: Totta

Vatsatautiviikko

Tällä viikolla jätin maanantaina jumpan väliin vatsataudin ja väsymyksen vuoksi. Pahoinvointia yritin parantaa syömällä normaalia suurempia annoksia ja viikolla tuli syötyä 1 000 kilokaloria puhdasta karkkiakin. Työpaikkalounas on maistunut liiankin hyvin.

7 tuntia jumppaa ja noin 13 tuntia kävelyä tällä viikolla. Painonpudotusta 100 g eli ei mitään.

Ensi viikolla jumppailen vain kolme tuntia ja lomaillen loput ajasta. Tarkoitus olisi kävellä paljon, mutta myös syödä normaalista poiketen. Saa nähdä mitä vaaka näyttää viikon päästä?

Scifiä

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)

Johanna Sinisalo voitti heti esikoisteoksellaan Ennen päivänkoittoa ei voi (2000) Finlandian. Luin teoksen vasta vuonna 2006 tai 2007 ja ennakko-odotusten vuoksi en ollut hirveän otettu. Luin toki muitakin teoksia Sinisalolta, mm. Lasisilmä (2006) ja Linnnaivot (2008).

Auringon ydin kiinnosti Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella. Siskokset Vanna ja Manna elävät Suomessa, joka ei olekaan nykyisen oloinen paikka. Isoveli valvoo ja erityisesti naisista on jalostettu miehien palvelijoita. Aika ankea kuvaus yhteiskunnasta, varsinkin kun ns. normimaailma alkaa rajan takaa. Suomessa ollaan takapajuisia asenteissa ja elämäntavoissa, nautintoaineet on kielletty ja tasa-arvosta ei ole tietoakaan. Virasto valvoo supertietokoneensa avulla kaikkia merkittäviä henkilöitä eli miehiä. Jotta asiat pyörähtäisivät käyntiin, tarinaan tarvitaan myös miehiä, kuten Jare ja Harri.

Auringon ydin oli tosi kiinnostava ensimmäiset pari sataa sivua, sitten tuli tauko lukemisessa ja viimeiset sata sivua luin, koska halusin päästä tarinan loppuun. Viimeisessä 50 sivussa tarina keritään näppärästi loppuun - onneksi aika onnelliseen loppuun!

Lisätietoja: 

Helsingin Sanomat

Kirjasampo

Kustantajan sivut

Paluu entiseen

Tällä viikolla jumppaa tulee vain kuusi tuntia. Pidän taukoa perjantaina ja lauantaina. Jumpat ovat menneet ok ja vointi on ollut kohtuullinen.

Uteliaisuuttani kävin vaa'assa tiistaina: paino oli yhtä alhaalla viimeksi 8.3.! Olen syönyt noin 600 kilokaloria "ylimääräistä", mutta toivon, että viikonloppuna vaa'an lukema on vielä pienempi ja lihasprosentti on kasvanut. Ainakin olkapää-, hauis- ja yläselän lihakset näyttävät tulleen paremmin esiin.

Blogger temppuilee, joten päivitän kuulumiset tähän:

Paino on 600 g vähemmän kuin tiistaina. Kolmessa viikossa (8.3. - 30.3.) se ei ole paljon, vauhti noin kilo kuukaudessa. Tämä tarkoittaa, etten ole tavoitteessani heinäkuun lopussa. Nyt tiputettavaa on 6,7 kg. Lihasprosentti on 32 %:a.

Jos tiputan painostani vielä 10 %:a, lihasprosentin luulisi kasvavan itsestään viitisen prosenttia, ynnäilee blondi. Vajaan seitsemän kilon tiputtaminen tulee olemaan hidasta, mutta onneksi olen jo lähellä normaalia painoindeksiä (pari kiloa liikaa painoa). En todellakaan usko painoindeksiin, mutta joku mittari pitää olla. Saa nähdä miten vaaka reagoi painonpudotukseen; nouseeko lihasprosentti?

Hyvää kesäaikaa!

Lempidekkaristini

Pirkko Arhippa: Tii taa Taneli (2013)

Taisi olla vuosi 2005, kun löysin Pirkko Arhipan dekkarit. Jostain kumman syystä en ollut aikaisemmin niitä kirjastossa huomannut, vaikka luulisi A:lla alkavan sukunimen pistävän silmään. Nyt olen lukenut kaikki Arhipan dekkarit ja suunnittelen lukevani ne uudelleen. Tii taa Taneli on kirjailijan 35. dekkari. Vuonna 1935 syntynyt kirjailija aloitti teoksella Murha on sydämen asia vuonna 1968 ja on jatkanut tasaiseen tahtiin siitä asti. Dekkarien tapahtumat sijoittuvat useimmiten Turkuun ja Naantaliin, mutta Sysmäkin on päässyt kansien väliin. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Pirkko Arhippa on julkaissut useilla muillakin salanimillä.

Tii taa Tanelissa tutkivina poliiseina ovat Varpu Ahava ja Tiia Vuoristo. Tapahtumapaikkana Merigolf-golfkeskus sekä Turku. Alku menee tapahtumapaikan ja henkilöiden esittelyyn. Tutkimusten edetessä Varpu ja Tiia haluavat puhuttaa monia monta kertaa. Jotenkin juoni junnaa paikoillaan. Lyhyesti kerrataan Varpu Ahavan elämänkulku ja kerrotaan syömiset ja siivoukset. Sitten onkin aika paljastaa murhaaja.

Muuttuuko ihminen iän myötä, vai onko hän jo lapsena "valmis".

Lisätietoja:

Kirjasampo

Dekkarinetti

Helsingin Sanomat 2012

NettiET 2013

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä

Maanantaina ja tänään tuli nautittua ylimääräistä, ensin työn puolesta ja tänään leivoskahvien merkeissä. Noin 2 000 kilokaloria ylimääräistä, mutta en ota paineita. Keho on huutanut roskaruokaa ja sai nyt mitä halusi.

Maanantaina jumpassa reisilihakset olivat kipeinä. Tiistain tunti peruttiin ja olin kevyehkössä niska-selkä-jumpassa. Tänään olen menossa pumppiin kuluttamaan edes osan leivoskaloreista. Loppuviikko mennee normaalisti, ellen sairastu. Vähän on väsynyt olo ja keskisormi edelleen arkana (häiritsi sunnuntaina punnerruksissa ja eilen kuminauhan venyttelyssä).

En ota paineita viikonlopun punnituksesta, sillä tiedän, ettei paino ole tippunut. Hormonaalisista syistä johtuen alkuviikosta on ajoittain tuntunut, että housut tippuvat päältä, mutta loppuviikosta on luvassa turvotusta. Siksi en ole huolestunut syömisistänikään.

Toinen osa

Tuula T. Matintupa: Laululintu (2013)

Luin toisen Alina Mänty -dekkarin ensimmäisen perään. Ehkä tottuminen kirjailijan tyyliin tai hahmoihin teki lukemisesta helpompaa. Teoksen rakenne oli samanlainen kuin ensimmäisessä osassa, ja nyt oli helppo lukea rivien välistä syyllinen / syylliset. Loppuyllätyksenkin arvasin!

Laululintu on ollut keväällä 2013 varatuimpien teosten listalla, joten lukijoita riittää.

Lisätietoja:

Suomi lukee

Kirjavinkit

Paino nousee?

Olin eilen ja tänään pumpissa, koska en ehtinyt normitunnille. Sen takia olkavarret ovat hellinä. Tällä viikolla tulee seitsemän ryhmäliikuntatuntia ja vain kymmenen tuntia kävelyä täyteen. Hieman harmittaa, kun en mennyt kahvakuulaan, vaikka tilaa tunnille olisi ollut.

Ylimääräistä herkuttelua hillomunkin ja muffinsin muodossa. Lisäksi kuivatut luumut ovat maistuneet erittäin hyvin. Oletettavasti painoni on noussut viime viikkoisesta.

Pumpissa levypainojen nousu on sentään positiivista!

Tuttu dekkaristi

Tuula T. Matintupa: Syntymään tuomittu (2012)

Olen lukenut kirjailijan aiemmat dekkarit, kuten Kuolema kulkee kesässä (1996) sekä Aleksanteri Piippo -dekkarit (1999 - 2008) lukuunottamatta viimeisiä teoksia.

Ensimmäisissä dekkareissa kuului entisen opettajan ääni ja erityisesti koulukuvaukset olivat minulle piinallisia. Piippo-dekkareita oikein odotin, kunnes kiinnostus lopahti.

Syntymään tuomittu oli mielenkiintoinen takakansitekstin perusteella. Kirja on ensimmäinen Alina Männystä kertova teos. Toinen, nimeltään Laululintu, ilmestyi vuonna 2013. Ensimmäisessä kirjassa esitellään rikosylikonstaapelin lähipiiri ja perhetausta, mutta kahden henkirikoksen tutkinta vie suurimman osan ajasta. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan jatko vie Alinaa. Aika epävarmalta poliisilta hän vaikuttaa...

Matintupa esittelee varsin stereotypisiä hahmoja, eivätkä juonikuviot ole kovinkaan ihmeellisiä, mutta kirjan haluaa lukea loppuun selvittääkseen kuka on murhaaja.

Syntymään tuomitussa on moderneja teemoja vähän liikaakin. Laululintu-teoskin käsittelee pinnalla olevia aiheita. Ajankohtaisuus tuoreutta teosta, mutta tuo myös laskelmoidun vaikutelman. Ei lempikirjani, mutta ajanvietteeksi sopiva kirja.

Lisätietoja: 

Kirjasampo
Keskisuomalainen
Dekkaripäivät-arvio