100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia (2012)

Kun olin nuori, opettajani puhui ihaillen minuuttinovelleista. Olen lainannut 100 minuttinovellia aikaisemminkin, mutta palauttanut teoksen lukematta. Nyt päätin lukea novellit, joiden aiheet vaihtelivat samoin kuin tapahtumapaikat. Novellit vahvistivat mielikuviani toisen maailmansodan aikaisesta ja sen jälkeisestä ajasta sosialistisissa maissa. Historian tietämykseni Unkarin osalta on hatara ja lukiessa tuli tunne, että pitäisi osata lukea rivien välistä. Novellien hyvä puoli oli, että niitä saattoi lukea pari tai enemmänkin mainoskatkon aikana. Alun henkilökatsaus kirjailijaan ja lopun yhteenveto suomentajalta olivat hyödyllisiä. Luulin, ettei novelleista jää mitään mieleen, mutta suomentajan kommentit toivat ne elävästi mieleen. 

Örkény on ns. kulttikirjailija, johon en ole aiemmin tutustunut. Kirjasampo kirjoittaa hänestä: "István Örkény (1912-79) näki kaksi sotaa, pakkotyöleirin, neljän vuoden sotavankeuden ja kommunismin hirmuvallan kotimaassaan Unkarissa. Nämä kaikki kokemukset jalostuivat Örkényn käsissä mustan huumorin sävyttämiksi ja ytimekkäiksi minuuttinovelleiksi, jotka ovat ansaitusti kulttimaineessa. Örkény osaa kuvata ihmisen osaa yhtä aikaa riemastuttavasti ja satuttavasti. Kirjailijan mielenlaatua kuvaa hyvin kortti, jonka hän lähetti toisen maailmansodan hornankattilasta: En ole viime aikoina kovin paljon käynyt oopperassa enkä konserteissa. Nykyään keskityn lähinnä ryömimiseen ja tappamiseen. Örkényn satavuotisjuhlan kunniaksi ilmestyy laajennettu laitos Minuuttinovelleja-teoksesta, johon Juhani Huotari on valinnut ja suomentanut 14 uutta kertomusta."

Lisätietoja: 

http://www.kirjasampo.fi/

http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1490

http://www.lily.fi/blogit/koko-lailla-kirjallisesti/kurkkaus-kirjasyksyyn-unkari-helsingin-kirjamessujen-teemamaana

http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/istvan-%C3%B6rkeny-100-minuuttinovellia/1256700

Rambo

Nadja Sumanen: Rambo (2015)

Nadja Sumasen (s. 1975) esikoisteoksessa näkyy hänen ammattinsa, toimintaterapeutti, ja siten Rambo on sopivaa luettavaa kaikille nuorille ja kasvatusalalla oleville. Oikeastaan kirjan pitäisi olla kaikille pakollinen luettava. Teosta on verrattu Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen (1984), joka oli lukiossa - vai yläasteella - "pakkoluettava". Humoristinen ja paljon aineksia sisältävä teos voi olla ahdistavaa luettavaa herkälle nuorelle, kuten kirjaston sivuilla mainitaan. Luulen kuitenkin, että mielenterveysongelmat, oppimisongelmat, huumeet, rikollisuus, väkivalta ja köyhyys sekä luonnonkatastrofien uhka ovat nykynuorille tuttuja teemoja. Harva on kasvanut pumpulitynnyrissä? Teoksessa keskitytään kesän viettoon, eikä moniongelmallisuus ole ongelma sanan perinteisessä mielessä. Rambo on selviytyjä!

Pidin paljon Otavan nuortenromaanikilpailun ja Finlandia Junior -palkinnon voittaneesta teoksesta. Kirjassa on paljon sanomaa ja samaistumiskohteita. Mukaan on saatu useita harrastuksia ja nuorten mielenkiinnon kohteita. Tämä runsaus tuntui välillä laskelmoidulta, mutta oli mukava lukea esim. juoksemisen hurmasta. Mökkikesäloman viettoon saattoi hyvin eläytyä.

Suosittelen teosta 12-vuotiaista alkaen kaikille lukijoille ja ei-lukijoille. Vaikka päähenkilö Rambo on 14-vuotias poika, aikuinenkin saa kirjasta paljon ajattelemisen aihetta - ja iloa.


Lisätietoja:

https://koulukirjastonhoitajat.wordpress.com/2015/12/01/nadja-sumanen-rambo-2015/

http://www.lastenkirjainstituutti.fi/lasten-kirjallisuuspiiri/

http://yle.fi/uutiset/kansankodin_pimeampi_puoli_sai_tieto-finlandian__finlandia_junior_esikoisteos_rambolle/8483476

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika (2014)

Enni Mustonen  on kirjailija, tutkija, käsikirjoittaja Kirsti Mannisen (s. 1952 Seinäjoella) kirjailijanimi. Enni Mustosen nimellä julkaistut viihderomaanit ovat saaneet kiitosta erityisesti elävästä historiallisesta kuvauksestaan.

Näin Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivänä on ajankohtaista lukea Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen osa Lapsenpiika. Teos jatkaa Ida Erikssonin minä-muotoista kerrontaa siitä mihin Paimentyttö (2014) jäi. Tänä vuonna ilmestyi jatkoa Emännöitsijä (2015) romaanin myötä.

Ida Erikkson kulkee Syrjästäkatsojan tarinoissa suomalaisissa kulttuurikodeissa vuosisadan vaihteessa. Hänen asemansa kohoaa iän ja kokemuksen myötä. Lapsenpiika-romaanissa Ida on lastenhoitajana ja ruuanlaittajana Jean Sibeliuksen taloudessa ensin Helsingissä ja sitten Keravalla. Ida on varsin järkevä, mutta heittää mielestäni rahaa hukkaan esim. Keravan asemalla.

Enni Mustosen kirjoista olen aiemmin lukenut hänen viihdekirjojaan (esim. Maitotyttö 1984) sekä Koskivuori-sarjan (1998 - 2002). Tuoreempi tuotanto on jäänyt lukematta, koska sen saatavuus kirjastossa on heikko. Kun uutuus ilmestyy, se on niin varattu, ettei sitä enää muista, kun se olisi saatavilla. 

Lapsenpiian voi lukea itsenäisenä teoksena, niin paljon siinä kerrataan aiemmin tapahtunutta. Kunhan pääsee sisälle tarinaan, lukeminen viihdyttää ja antaa historiallista tietoa. 

Lisätietoja:

http://www.otava.fi/kirjailijat/enni-mustonen/

https://www.lukulamppu.fi/kirjailijan-kintereilla-enni-mustosen-lapsenpiian-helsinki-ja-kerava/

Maan päällä paikka yksi on

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on (1999)

Tuula-Liina Varis (s. 1942) oli kirjoittanut useita teoksia ennen ensimmäistä romaaniaan Maan päällä paikka yksi on (1999), jota useat kirjallisuuden lukijat pitävät hänen parhaana teoksenaan. Vuonna 2000 Variksen esikoisromaani sai Runeberg-palkinnon. Teoksesta valmistui näytelmäversio tänä vuonna.

Muistan kuinka halusin lukea teoksen sen ilmestyessä, koska historialliset elämäkerrat olivat lempilukemistani. Suunnittelin siitä jopa joululahjaa äidille. Lukeminen kuitenkin jäi, kunnes luin sen Naisen paras ystävä (2014) -teoksen innoittamana.

Lukemisajankohtani ei ollut otollinen. Olen pohdiskellut vanhempieni vanhenemista ja potenut syyllisyyttä siitä, etten osaa enkä voi auttaa heitä tarpeeksi. Samoin olen miettinyt ylisukupolvista perhe- ja kasvatuskulttuuria; mistä kaikki juontaa juurensa? Variksen omaelämänkerrallisia aineksia sisältävä lapsuuskuvaus sodanjälkeisestä Suomesta sisälsi tuttuja aineksia isovanhempieni ja vanhempieni elämästä. Ensimmäiset vuodet maalla isovanhempien talossa asuneena tarina oli tutunoloinen, mutta henkisesti raskasta luettavaa. Monesti päähenkilö Ulla mainitsee köyhyyden, joka ei mielestäni ollut äärimmäistä aineellista köyhyyttä, lähinnä ehkä tunnekylmyyttä. Ulla pääsi kouluun ja perheellä oli paljon sellaisia tavaroita, joista toiset vasta haaveilivat. Ruotsin kieli ja muut "herrasväen" tavat kertovat keskiluokkaisuudesta, mutta lapsuus voi olla vaikea keskiluokkaisissakin perheissä monesta syystä.

Suosittelen sukukertomuksista, historiasta tai sodanjälkeisestä elämänmenosta kiinnostuneille lukijoille. Minulle teos osui liian kipeään kohtaan, jotta siitä olisi voinut nauttia. 

Lisätietoja:

Kirjasampo
http://www.kirja.fi/kirjailija/tuula-liina-varis/ #kirja
Näytelmästä Keskisuomalaisessa 

Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015)

13. Maria Kallio -dekkari on odotettu teos, eikä tuota pettymystä. Sain teoksen viikon pikalainaan, mutta tenttikiireiden vuoksi lukuaika tuntui lyhyeltä. Viime yönä simahdin 50 sivua ennen loppua ja tänään luin viimeiset sivut.

Surunpotkussa on hyvin ajankohtaisia aineksia: sairaus, maahanmuutto, tasa-arvo, uskonto, politiikka, koulukiusaaminen, lastensuojelu, perhesuhteet, työttömyys, mielenterveyden häiriöt, musiikki, uhkapelit jne. Teoksessa on paljon viittauksia aiempiin Maria Kallio -dekkareihin ja Surunpotku tuntuu siten kokoavalta ja viimeistelevältä. Loppu jää kuitenkin avoimeksi, joten ehkä teos ei ole viimeinen sarjan osa?

Teoksessa on iloa ja surua, haikeuttakin. Paha ei aina saa palkkaansa, kuten ei hyväkään. Teoksessa on vähemmän mainintoja musiikista ja viskin juomisesta kuin syömisestä. Maria Kallio on keski-ikäistynyt, seestynyt komisario tutun joukon keskellä. Kustantaja on rakentanut nettisivun mainostamaan teosta: http://www.espoonuutiset.fi/ vie kuvitteelliselle uutissivulle, jonka uutiset liittyvät Surunpotku-teokseen.

Lisätietoja:

Tammen tiedote 

https://www.youtube.com/watch?v=i1_vItLsId4 

Helsingin Sanomien arvio 

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015)

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A red herring without mustard) on kolmas Flavia de Luce -sarjan 1950-luvun Englantiin sijoittuva dekkari. Alkuteoksen nimi on paljastavampi kuin suomennoksen. Teos oli mielestäni nopealukuisempi ja mukavempi kuin aiemmat osat ehkäpä siksi, että Flavia oli kiltimpi, eikä koko ajan suunnitellut myrkyttävänsä perheenjäseniään. Ensimmäisissä osissa 11-vuotias kemian ja muidenkin alojen lapsinero oli pelottava ja harkitsematon, nyt hän on hieman kypsynyt, vaikka eletään vielä samaa kesää kuin aiemmissa teoksissa.

Netissä mainittiin Flavia de Luce -sarjan olevan sopivaa luettavaa 14-vuotiaalle tytölle. En tiedä, kiinnostaako 11-vuotiaan tutkimukset murhien ympärillä 14-vuotiasta, mutta lukija voi samaistua vanhempiin henkilöhahmoihin tai ainakin nauttia miljöökuvauksesta. Kiinnostus tapakulttuurista ja englantilaisesta elämänmenosta vie lukutoukkaa eteenpäin.

Tässä teoksessa tuntui murhan ratkaisu olevan toissijaista. Flavia kuljeskeli paikasta toiseen tutkien johtolankoja, mutta kokonaiskuva tuntui olevan hukassa. Suosittelen silti lukemista!

Lisätietoja:

Bazar Kustannus 

DekkariNetti 

Kirjasampo