Taas jumpassa!

Loman jälkeen en ole käynyt kuin kolmessa jumpassa. Flunssan vuoksi jäi viikon jumpat väliin. Myös eilisen tunnit peruin, mutta kävelin sentään kolme tuntia.

Tänään jännäsin, kuinka tunti sujuu. Jo välineitä kasatessa hiki norui selkää pitkin. Jaksoin kuitenkin tunnin yllättävän hyvin vanhoilla painoilla ja tavanomaisella hikoilulla. Naama punoitti normaalia enemmän ja sykekin nousi välillä. Jumpan lisäksi kävelin kolme tuntia (kauppaan, kirjastoon ja jumppaan).

Lomamatkan jälkeen painoa oli tullut pari kiloa lisää. Tiistaina 15.4. painoa oli vielä puolisen kiloa jäljellä. Flunssaisena söin kaikki hyvät kaapista ja eilen kävin syö niin paljon kuin jaksat -paikassa. En syönyt itseäni ihan ähkyyn, mutta mässäily näkyy kehossa ja varmaan myös vaa'assa. 

Nyt tsemppi päälle ja kuukauden rutistus ennen kesälomaa!

Tietokirja tyttökirjoista

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (2013)

Sara Kokkosen väitöskirjamateriaalistaan tekemä teos osui käteen alkuvuodesta ja päätyi lainaan ihastuttavan kantensa (Martta Wendelinin kuva) vuoksi. Teos on soma kuin karamelli ja sitä selaillessa tulee lapsuus ja nuoruus mieleen. Vähän harmittavat pilkku- ym. kieliopilliset seikat tekstissä.

Vaikka opin lukemaan vasta koulussa ja olen hidas lukija, ehdin lukea ahmimisiässä paljon. Luin kaikki amerikkalaiset tyttökirjat, sairaanhoitaja-, neiti Etsivä -, historialliset ja hevoskirjat. Lapsuuden sivukirjasto oli pienehkö ja vietin suurimman osan ajastani lasten ja nuorten puolella. Kirjastossa oli myös ns. nuoret aikuiset hylly, mutta sieltä onnistuin 14-vuotiaana lainaamaan vain Hemingwayn Kenelle kellot soivat -teoksen, joka jäi kesken. Palasin takaisin nuorten puolelle, missä pysyin lähelle täysi-ikäisyyttä. Ensimmäinen aikuisten puolelta lainattu teos taisi olla Anni Polvan kirja?

Rasavillejä ja romantikkoja -teos esittelee kymmenen lukijoiden mielestä merkittävintä tyttökirjojen kirjailijaa aikajärjestyksessä kirjailijan syntymävuoden mukaan. Anni Swan, jota luin mielelläni, kunnes mitta tuli täyteen kyseistä tyylilajia, aloittaa teoksen. Kirjailijasta kerrotaan mielenkiintoisia elämäkertatietoja, minkä jälkeen on kyselyyn vastanneiden palautteita. Luonnollisesti Swan on vanhemman polven lempityttökirjailija.

Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) Eeva-kirjat muistan hyvin. Ihmettelin aikuista Eevaa, enkä osannut sijoittaa häntä mihinkään aikaan tai paikkaan. Helga Nuorpuu sen sijaan on ihan vieras nimi. Hänen Ruusula-sarjansa kolme osaa (yksi osa puuttuu) löytyisi kirjaston varastosta. Myös Rebekka Räsänen on minulle tuntematon, mutta ajattelin korjata tilanteen lukemalla Jouniemi-sarjan, joka löytyy vuoden 1984-86 painoksina kirjaston hyllyltä. Merja Otavaakaan en muista, mutta hänen Priska-teoksensa löytyy hyllystä vuoden 2000 painoksena.

Anni Polvan Tiina-kirjat olivat lapsuuden parasta lukemista. Olisin halunnut olla kuten Tiina. Viimeisimmät Tiina-kirjat jäivät lukematta, koska ikäännyin. Aikuisena kyseisiä kirjoja lukee uusin silmin, mutta ovat ne silti viihdyttäviä, kunhan jättää tietyt osat rauhaan (Juha on sovinisti, Veli on kiusankappale, jota äiti lellii, 50-luvun maailmankuva näkyy jne.).

Rauha S. Virtasen Selja-sarja oli minusta outo: kuinka Suomessa saattoi asua neljä niin oudon nimistä ja erilaista sisarusta samassa perheessä? Sisarusten elämä oli mielestäni niin vauhdikasta ja "aikuista", etten oikein ymmärtänyt sitä. Siksipä hyppäsin asioiden yli ja lukukokemuksesta tuli hajanainen ja ristiriitainen. Pitäisi varmaan lukea sarja uudestaan? Neljään osaan on tullut kaksi osaa lisää, joten henkilöhahmoja voi seurata aikuisuuteen asti.

Mervi Jalon hevoskirjoja muistan lukeneeni innolla, vaikken ollut ikinä ratsastanut. Minua kiinnosti paitsi hevosten hoito ja tallityöskentely myös seikkailut ja ihmissuhteet. Jossain vaiheessa jatkuva toisto ja edestaas huopaaminen alkoi kyllästyttää ja kirjat jäivät.

Huomaa, että olen ollut pienehkön sivukirjaston tarjonnan varassa ja että esim. Tuija Lehtinen on minulle vieras nuortenkirjailija. Mirkka-, Laura- ja Rebekka-sarjat ovat niminä tuttuja, mutten ole niitä lapsena tai nuorena lukenut. Lukemani tyttökirjallusuus painottuu perinteisiin ulkomaalaisiin ja kotimaisiin tyttökirjoihin, jotka on julkaistu pääosin ennen 60-lukua. Niinpä en ole lukenut nykyaikaisia nuortenkirjoja nykyaikaisin teemoin.

Lisätietoja:
Sinisen linnan kirjasto -blogi
Facebook-sivu

Kauhua?

Mia Vänskä: Musta kuu (2012)

Luettuani Helsingin Sanomista 7.4.2014 lyhyen arvioinnin Mia Vänskä kirjoittaa kioskikauhua koviin kansiin kiinnostuin minulle tuntemattomasta nimestä. Mietin myös, kuinka kamalaa kioskikirjallisuus voi olla.

Kauhugenrestä minulle on tuttua vain viime vuosien vampyyrikauhufantasia. Nuorenakaan en jaksanut kiinnostua Kingistä tai muista kauhukirjailijoista, vaan olin dekkareiden ystävä.

Mia Vänskä on Keski-Suomessa vuonna 1972 syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme teosta: Saattaja 2011, Musta kuu 2012 ja Valkoinen aura 2014. Muistelen lukeneeni paikallislehdestä arvioinnin Mustasta kuusta, mutta tuolloin kirja jäi hakematta kirjastosta, vaikka arvostelu herätti positiivista kiinnostusta. Nyt tartuin kirjaan selvittääkseni, millaista suomalainen kauhu on.

Vänskän teksti on keskinkertaista, ei huonoa. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, niin ettei lukijalle jää tilaa käyttää mielikuvitustaan, ja ennalta-arvattavasti paikoin kuluneita fraaseja käyttäen. Pieneen syrjäiseen mökkikylään kokoontuvasta sekalaisesta joukosta saisi varmaan pelottavemmankin tarinan aikaiseksi. Nyt tuskastuin tuulen liikkeisiin, hyrisevään ääneen ja metsän uhkaan ja huokailin hoh-hoijaa, milloin päästään itse asiaan. Tarina liikkuu kolmella aikatasolla ja juoni tiivistyy loppua kohti väkivaltaiseksi toiminnaksi.

Luin kirjaa kuin dekkaria, joten ehkä en osannut "nauttia" kauhukertomuksesta ja kuumytologiasta.

Lisätietoja: 

Kirjastokaista

Atena Kustannus

MTV.fi 2014: Mikä suomalaisia pelottaa, kauhukirjailija Mia Vänskä?

Verronen

Maarit Verronen: Vanhat kuviot (2012)

Maarit Verronen (s. 1965) on kirjoittanut novelleja ja romaaneja vuodesta 1992. Itse tutustuin kirjailijaan lukemalla Normaalia elämää -novellit (2009). Novellit olivat mielestäni oudon ahdistavia,  erikoisia, mutta kiehtovia. Vuonna 2013 julkaistu Varjonainen-romaani oli seuraava lukukokemukseni. Minulla on Karsintavaihe-kirjakin (2008), mutten ole vielä lukenut sitä.

Maarit Verronen esiintyy Kirjojen Suomi -ohjelmasarjassa kertoen kirjailijan elämästä. Hän on puhuessaankin täsmällinen, tarkka ja älykäs. Ihmettelen, ettei hänestä ole enempää materiaalia netissä.

Vanhat kuviot -teos muistuttaa Normaalia elämää, mutta ehkä tyyli on hieman toteavampi ja vakavampi, huumoria ei löydy, vaikka eriskummallisia henkilöitä tavataankin. Novellit on jaettu kolmeen ryhmään: piiloutujat, vastustajat ja lähtijät. Piiloutujissa on harmittomia tyyppejä, jotka haluavat pysyä eristyksissä tai piilossa. Vastustajat ovat ikävämpiä tyyppejä, ottavat kantaa ja nousevat vastarintaan. Kolmannen ryhmän, lähtijät, muodostaa ulkomaalaisten köyhien ja alistettujen joukko. Vaikkei paikannimiä mainitakaan, minulle syntyi mielikuva Etelä-Amerikan rannikosta, Chilestä ja Nepalista.

Kirjan nimikkonovelli - ja pisin novelli - on viimeisenä. Novelli on hyvin ahdistava ja lukiessa toivoo pääsevänsä onnelliseen loppuun nopeasti. En tiedä, onko kirjailijan tarkoituksena viestiä, että Suomessa kaikki on suhteellisen hyvin, mutta muualla on todellisia epäkohtia ja ongelmia. Vai onko tarkoitus kertoa valtarakenteista ja siitä, että ihmiset ovat samanlaisia jokaisessa yhteisössä?

Pidän Verrosen tyylistä, vaikka lukeminen ei aina ole hauskaa. Tässä kirjassa novellit on järjestetty ahdistavuutensa mukaan suht' harmittomasta ääriahdistavaan.

Lisätietoja:

Vanhat kuviot -arvio (TS 2012)

Varjonainen-arvio (HS 2013)

Normaalia elämää -arvio (HS 2009)

Flunssaviikko

Kotiuduin lomalta kotiin lauantaiyönä ja sunnuntaina olin ihan poikki. Kävelylenkki ulkona kuitenkin piristi ja kävin illalla jumpassa. Maanantaina kurkku oli kipeänä ja olin lyyhistyä tangon alle jumpassa.

Tiistaina olo oli karmea ja kevyessä jumpassa lihakset tärisivät ja päätä särki. Keskiviikon ja torstain jumpat älysin perua, kun kuumettakin pukkasi. Olo on edelleen kipeä ja kuumetta on, joten makailen maanantain yli sohvalla kirjoja lukien.

Alkuviikosta kurkkukipu hillitsi syömistä, mutta nyt maistuisi ihan kaikki ja koko ajan. Naama ja imusolmukkeet ovat turvoksissa, samoin vatsa. Odottelen, että tervehdyn, ennen kuin rupean taas kuntoilemaan ja mittaamaan itseäni.

Jos flunssa kestää viikon, tämä on ohitse sunnuntaina!

Pitkäperjantain vaelluskirja

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia: opas valkoisille ja pimeille poluille (2012)

Luettuani Sinisalon Auringon ytimen, käteeni tarttui kirjastossa hänen aikaisempi teoksensa Salattuja voimia. Muistan lukeneeni teoksesta Helsingin Sanomien arvostelun. Olen varsin samaa mieltä arvostelun kanssa.

Flunssassa ja kuumeessa maatessa Salattuja voimia -teos on ihan kelpo luettava. Teos sisältää kertomuksia ja tosielämän tarinoita vaellusreiteiltä eri puolilta maailmaa. Edellisten lisäksi kirjassa on yleiskatsaus eri mantereiden patikointi- ja vaellusreitteihin sekä ohjeita. Kirjan lopussa oleva ohjeistus oli niin pienellä fonttikoolla, etten lukenut sitä.

Sinisalo on käsitellyt vaeltamista jo Linnunaivot-teoksessaan (2008). Mikäli aihe kiinnostaa edes hiukkasen, kirjan tarinat lukee mielellään. Tarinat ovat vaihtelevan tasoisia ja erityyppisiä, joten kaunokirjallinen kokemus jää hataraksi.

Lomaa odotellessa

Tällä viikolla pääsin kuin pääsinkin maanantaina jumppaan, joten odotettavissa ainakin neljä tuntia jumppaa ja kuutisentoista kävelytuntia.

Olen vetänyt viikolla kaksi suklaapatukkaa kahvin kanssa, mutta paino on tippunut 400 g viime mittauksesta! Siis enää 6,2 kiloa tiputettavaa!!! Pitäisiköhän ruveta syömään suklaapatukka päivässä, jos se nopeuttaa näin paljon laihtumista?

Luulen kyllä, että loppuviikosta paino nousee lomamatkan ansiosta. Nyt on vain tällainen ohimenevä "tiivis" vaihe, mutta silti, ihanaa, kun vaaka näyttää tänään tätä!

Pulkkista

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Riikka Pulkkisen (s. 1980) uusin löytyi kirjaston hyllystä; luulen, että kansikuva vie lukijoita. Olen aiemmin lukenut Pulkkiselta vain Totta-romaanin (2010), vaikka omistankin Raja-teoksen (2006). Olin kuuntelemassa Pulkkisen Totta-kirjan esittelyä kirjastossa ja ihmettelin nuoren kirjailijan itsevarmuutta. Jokin henkilössä tökki, ja Totta-kirjaa lukiessa kirjailijan ääni oli häiritsevästi läsnä. Jos kirjailijasta tietää liikaa, voi se vaikuttaa lukukokemukseen negatiivisesti.

Iiris Lempivaara on alta kolmekymppinen, itseään ja rakkautta etsivä nainen. Iiris on aika lailla samanlainen kuin kirjailija itse. Tapahtumat ovat varsin koetun oloisia, teoksessa on huumoria ja oivaltavia sanaleikkejä. Iiris on nuori ja estoton kaupunkilainen, ainakin minun mielestäni.

Pulkkinen pääsee lähelle nuorten aikuisten elämää ja kirjoittaa hyvin. Teosta oli miellyttävämpi lukea kuin Totta-teosta, joka oli kaunokirjallisesti ansiokas, mutta kaavamainen toteutus. Pulkkinenkin on aikuistunut ja häneltä voi odottaa Finlandia-palkittua teosta tulevaisuudessa.

Lisätietoja:

Helsingin Sanomien arvostelu

Kustantajan sivu

Aamutelevisiossa: Totta

Vatsatautiviikko

Tällä viikolla jätin maanantaina jumpan väliin vatsataudin ja väsymyksen vuoksi. Pahoinvointia yritin parantaa syömällä normaalia suurempia annoksia ja viikolla tuli syötyä 1 000 kilokaloria puhdasta karkkiakin. Työpaikkalounas on maistunut liiankin hyvin.

7 tuntia jumppaa ja noin 13 tuntia kävelyä tällä viikolla. Painonpudotusta 100 g eli ei mitään.

Ensi viikolla jumppailen vain kolme tuntia ja lomaillen loput ajasta. Tarkoitus olisi kävellä paljon, mutta myös syödä normaalista poiketen. Saa nähdä mitä vaaka näyttää viikon päästä?

Scifiä

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)

Johanna Sinisalo voitti heti esikoisteoksellaan Ennen päivänkoittoa ei voi (2000) Finlandian. Luin teoksen vasta vuonna 2006 tai 2007 ja ennakko-odotusten vuoksi en ollut hirveän otettu. Luin toki muitakin teoksia Sinisalolta, mm. Lasisilmä (2006) ja Linnnaivot (2008).

Auringon ydin kiinnosti Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella. Siskokset Vanna ja Manna elävät Suomessa, joka ei olekaan nykyisen oloinen paikka. Isoveli valvoo ja erityisesti naisista on jalostettu miehien palvelijoita. Aika ankea kuvaus yhteiskunnasta, varsinkin kun ns. normimaailma alkaa rajan takaa. Suomessa ollaan takapajuisia asenteissa ja elämäntavoissa, nautintoaineet on kielletty ja tasa-arvosta ei ole tietoakaan. Virasto valvoo supertietokoneensa avulla kaikkia merkittäviä henkilöitä eli miehiä. Jotta asiat pyörähtäisivät käyntiin, tarinaan tarvitaan myös miehiä, kuten Jare ja Harri.

Auringon ydin oli tosi kiinnostava ensimmäiset pari sataa sivua, sitten tuli tauko lukemisessa ja viimeiset sata sivua luin, koska halusin päästä tarinan loppuun. Viimeisessä 50 sivussa tarina keritään näppärästi loppuun - onneksi aika onnelliseen loppuun!

Lisätietoja: 

Helsingin Sanomat

Kirjasampo

Kustantajan sivut