Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä (2016)
Tiikerinsilmä on neljäs Hilja Ilveskero -dekkari. Henkivartija Hilja vartioi 92-vuotiasta liikenaista suljetussa kartanomiljöössä. Sukulaiset kärkkyvät naimattoman tätinsä perintöä ja ehkäpä yrittävät jouduttaa perinnön saamista. Alun sukuhistoria on vaativa ja minulta meni hetki aikaa hahmottaa se, kuka kukin on. Suoraa väkivaltaa on vasta kirjan loppupuolella, jolloin arvoitus alkaa paljastua. Lukija aavistaa asioita ennen henkilöhahmoja. Hyvin ajankohtaiselta ja yhteiskunnalliselta sekä samalla perinteiseltä arvoitusdekkarilta Tiikerinsilmä minusta tuntui.
Pidän Lehtolaisen (s. 1964) dekkareista ja muistakin teoksista. Tiikerinsilmän voi lukea ilman että on lukenut kolmea aikaisempaa Hilja Ilveskero -dekkaria. Mitä ilmeisemmin dekkarisarja saa jatkoa; ainakin näin voi kirjan lopusta päätellä.
Lisätietoja:
http://www.leenalehtolainen.fi/
http://areena.yle.fi/1-3788343
https://www.katsomo.fi/
http://www.iltalehti.fi/viihde/2016080321995154_vi.shtml
perjantai 23. kesäkuuta 2017
sunnuntai 18. kesäkuuta 2017
Ruusu - pallo - avain
Pirkko Arhippa: Ruusu - pallo - avain (2016)
Pirkko Arhippa (s. 1935) aloittaa tuoreimman dekkarinsa uudella tavalla - ja mielestäni myös päättää sen niin. Teoksen nimi ei sanonut minulle mitään, eikä oikein auennut lukiessakaan. Hieman valaistusta asiasta löytyi netin muistitestiohjeesta ja -lomakkeesta (http://www.muistiasiantuntijat.fi/media-files/testit/MMSE%20ohjeet%20testin%20tekemiseen.pdf; http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/extra/amh/mmse.pdf). Hyvänä päivänä ehkä läpäisisin testin!
Teoksessa keskiössä ovat vanhat asiat ja vanhukset. Juonen varjolla kuvataan vanhustenhuollon nykytilaa ja elämänmenoa Turussa ja Naantalissa. Teoksen lopussa palataan kirjailijan synnyinseuduille Rautavaaraan Pohjois-Savoon. Poliiseina kertomuksessa toimivat tutut Varpu Ahava ja Tiia Vuoristo. Kuten Pakkasen Helle-teoksessa, tässäkin kirjassa puhutaan lapsentahtisesta kasvatuksesta ja esitellään lapsi, jolla ehkä on seuraavassa dekkarissa merkittävä osa?
Kirjailijan 38. jännitysromaani oli minulle lukukokemuksena erilainen kuin aiemmat hänen dekkarinsa. Ehkä kokemukseeni vaikuttivat aiemmin luetut romaanit Sokerisiskot ja Peili.
Lisätietoja:
http://www.lounakirjailijat.net/
http://www.kirjasampo.fi/
http://www.kustannusmakela.fi
Pirkko Arhippa (s. 1935) aloittaa tuoreimman dekkarinsa uudella tavalla - ja mielestäni myös päättää sen niin. Teoksen nimi ei sanonut minulle mitään, eikä oikein auennut lukiessakaan. Hieman valaistusta asiasta löytyi netin muistitestiohjeesta ja -lomakkeesta (http://www.muistiasiantuntijat.fi/media-files/testit/MMSE%20ohjeet%20testin%20tekemiseen.pdf; http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/extra/amh/mmse.pdf). Hyvänä päivänä ehkä läpäisisin testin!
Teoksessa keskiössä ovat vanhat asiat ja vanhukset. Juonen varjolla kuvataan vanhustenhuollon nykytilaa ja elämänmenoa Turussa ja Naantalissa. Teoksen lopussa palataan kirjailijan synnyinseuduille Rautavaaraan Pohjois-Savoon. Poliiseina kertomuksessa toimivat tutut Varpu Ahava ja Tiia Vuoristo. Kuten Pakkasen Helle-teoksessa, tässäkin kirjassa puhutaan lapsentahtisesta kasvatuksesta ja esitellään lapsi, jolla ehkä on seuraavassa dekkarissa merkittävä osa?
Kirjailijan 38. jännitysromaani oli minulle lukukokemuksena erilainen kuin aiemmat hänen dekkarinsa. Ehkä kokemukseeni vaikuttivat aiemmin luetut romaanit Sokerisiskot ja Peili.
Lisätietoja:
http://www.lounakirjailijat.net/
http://www.kirjasampo.fi/
http://www.kustannusmakela.fi
Peili
Outi Pakkanen: Peili (2016)
Outi Pakkasen (s. 1946) viimeisimmät dekkarit ovat olleet lyhytnimisiä. Edellinen lukemani dekkari oli nimeltään Helle (2015) ja sen lukeminen auttoi ymmärtämään tätä uusinta teosta. Tyyli on tuttua Pakkasta: ruokaa, elämänmenon kuvausta ja ripaus rikosta. Nytkin täytyi lukea kaksi sataa sivua taustoitusta ennen kuin juoni tihentyi mahdolliseen rikokseen.
Anna Laine on kyllä tarinassa mukana, mutta niin ovat monet muutkin henkilöt viisivuotiaan Helmi-tytön elinpiiristä. Minusta tuntuu, että Pakkanen on kirjoittanut paljon itseään Violetta Liljaan ja muihinkin henkilöhahmoihin. Peilissä teemana on äitiys ja isoäitiys. Ymmärrän hyvin isoäityiden tunteet ja tarpeet. Helsinkiläiselle Lauttasaaren purettu vesitorni ja keskustan kahvilat ovat tuttuja paikkoja ja ehkäpä yksi syy lukea Pakkasen teoksia.
Lisätietoja:
http://otava.fi/kirjailijat/
https://www.tornio.fi/indextxt.php?p=PakkanenOuti
http://www.kirjasampo.fi/
Outi Pakkasen (s. 1946) viimeisimmät dekkarit ovat olleet lyhytnimisiä. Edellinen lukemani dekkari oli nimeltään Helle (2015) ja sen lukeminen auttoi ymmärtämään tätä uusinta teosta. Tyyli on tuttua Pakkasta: ruokaa, elämänmenon kuvausta ja ripaus rikosta. Nytkin täytyi lukea kaksi sataa sivua taustoitusta ennen kuin juoni tihentyi mahdolliseen rikokseen.
Anna Laine on kyllä tarinassa mukana, mutta niin ovat monet muutkin henkilöt viisivuotiaan Helmi-tytön elinpiiristä. Minusta tuntuu, että Pakkanen on kirjoittanut paljon itseään Violetta Liljaan ja muihinkin henkilöhahmoihin. Peilissä teemana on äitiys ja isoäitiys. Ymmärrän hyvin isoäityiden tunteet ja tarpeet. Helsinkiläiselle Lauttasaaren purettu vesitorni ja keskustan kahvilat ovat tuttuja paikkoja ja ehkäpä yksi syy lukea Pakkasen teoksia.
Lisätietoja:
http://otava.fi/kirjailijat/
https://www.tornio.fi/indextxt.php?p=PakkanenOuti
http://www.kirjasampo.fi/
Sokerisiskot
Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008)
Lainasin Paavilaisen (s. 1955) kolmannen teoksen kirjastosta, koska luin hänestä jostain naistenlehdestä ja kiinnostuin teoksesta. Minulla on vahva muistikuva, että olen lainannut Sokerisiskot-kirjan ainakin kertaalleen aikaisemminkin. Punavalkoraitainen kansi ja kirjan alun pysähtynyt tunnelma (mitä Sirkku jahkailee?) muistuivat mieleen kirjaa lukiessa. Edellisestä lukuyrityksestä on jo vuosia, ja huomasin, että jaksan lukea paremmin tekstiä. Äidin sairaus ja kuolema, keski-ikäisten naisten kipuilu työelämässä ja parisuhteessa sekä yhteiskunnallinen tilanne olivat tulleet lähemmäksi omaa kokemusmaailmaa.
Kirjassa kolme siskosta, Sirkku, Pulmu ja Marianne, vievät kertomusta eteenpäin aina vuorollaan minä-kertojina. Rakenne toistaa itseään niin, että mietin, josko muutama poikkeama kaavaan olisi piristänyt teosta. Äidin kuolema tuo siskokset yhteen ja he käyvät luovutetussa Karjalassa viemässä äidin tuhkat paikkaan, jossa tämä oli onnellisimmillaan. Sisarsuhteisiin ja siihen, että kukin muistaa tapahtumat omalla tavallaan, oli helppo samastua.
Lisätietoja:
https://otava.fi/kirjailijat/
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/04/28/ulla-maija-paavilainen-akkilahto
http://www.kymensanomat.fi/
Lainasin Paavilaisen (s. 1955) kolmannen teoksen kirjastosta, koska luin hänestä jostain naistenlehdestä ja kiinnostuin teoksesta. Minulla on vahva muistikuva, että olen lainannut Sokerisiskot-kirjan ainakin kertaalleen aikaisemminkin. Punavalkoraitainen kansi ja kirjan alun pysähtynyt tunnelma (mitä Sirkku jahkailee?) muistuivat mieleen kirjaa lukiessa. Edellisestä lukuyrityksestä on jo vuosia, ja huomasin, että jaksan lukea paremmin tekstiä. Äidin sairaus ja kuolema, keski-ikäisten naisten kipuilu työelämässä ja parisuhteessa sekä yhteiskunnallinen tilanne olivat tulleet lähemmäksi omaa kokemusmaailmaa.
Kirjassa kolme siskosta, Sirkku, Pulmu ja Marianne, vievät kertomusta eteenpäin aina vuorollaan minä-kertojina. Rakenne toistaa itseään niin, että mietin, josko muutama poikkeama kaavaan olisi piristänyt teosta. Äidin kuolema tuo siskokset yhteen ja he käyvät luovutetussa Karjalassa viemässä äidin tuhkat paikkaan, jossa tämä oli onnellisimmillaan. Sisarsuhteisiin ja siihen, että kukin muistaa tapahtumat omalla tavallaan, oli helppo samastua.
Lisätietoja:
https://otava.fi/kirjailijat/
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/04/28/ulla-maija-paavilainen-akkilahto
http://www.kymensanomat.fi/
tiistai 6. kesäkuuta 2017
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016)
Syyskuussa vuonna 2016 julkaistiin viides suomennettu Flavia de Luce -dekkari. Bishop´s Laceyn kylässä eletään kevättä 1951 ja Flavia on edelleen 11-vuotias. Kylän kirkosta löytyy sinne kuulumaton ruumis ja tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. On kylähullua, lyijymyrkytystä, haudanryöstäjiä ja kartanon myyntiä. Flavia seikkailee haudoissa ja joutuu hengenvaaraan, mistä hänet pelastaa hänen oma neuvokkuutensa.
Rikostapahtuman juoni on mielestäni poukkoileva ja monimutkainen. Kertomuksen pääpaino on muualla kuin rikoksessa. Kirjassa aukaistaan taas hieman lisää keskushenkilöiden taustoja. Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy yllättävästi, joten on pakko lukea seuraavakin osa Kuolleet linnut eivät laula (2017).
Lisätietoja:
http://www.kirjasampo.fi/
https://www.epressi.com/tiedotteet/kulttuuri-ja-taide/alan-bradleyn-suositun-dekkarisarjan-viidennessa-osassa-flavia-de-luce-kuulee-kuiskauksia-haudan-takaa.html
http://www.tornio.fi/index.php?p=BradleyAlan
Syyskuussa vuonna 2016 julkaistiin viides suomennettu Flavia de Luce -dekkari. Bishop´s Laceyn kylässä eletään kevättä 1951 ja Flavia on edelleen 11-vuotias. Kylän kirkosta löytyy sinne kuulumaton ruumis ja tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. On kylähullua, lyijymyrkytystä, haudanryöstäjiä ja kartanon myyntiä. Flavia seikkailee haudoissa ja joutuu hengenvaaraan, mistä hänet pelastaa hänen oma neuvokkuutensa.
Rikostapahtuman juoni on mielestäni poukkoileva ja monimutkainen. Kertomuksen pääpaino on muualla kuin rikoksessa. Kirjassa aukaistaan taas hieman lisää keskushenkilöiden taustoja. Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy yllättävästi, joten on pakko lukea seuraavakin osa Kuolleet linnut eivät laula (2017).
Lisätietoja:
http://www.kirjasampo.fi/
https://www.epressi.com/tiedotteet/kulttuuri-ja-taide/alan-bradleyn-suositun-dekkarisarjan-viidennessa-osassa-flavia-de-luce-kuulee-kuiskauksia-haudan-takaa.html
http://www.tornio.fi/index.php?p=BradleyAlan
torstai 1. kesäkuuta 2017
Akvarelleja Engelin kaupungista
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
Jukka Viikilä (s. 1973) kirjoitti Finlandia-palkitun
romaaninsa Radioteatterin vuonna 2012 tilaaman kuunnelma pohjalta.
Saksalaissyntyisen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (1778–1840) yöpäiväkirja
vuosilta 1816–1840 kertoo Helsingin rakentamisesta ja Engelistä
perisaksalaisena miehenä ja isänä. Engel ei viihdy kylmässä ja pimeässä
Helsingissä, vaan kaipaa Berliiniin. Alun köyhät vuodet vaihtuvat vaurauteen
virkamiesuran auettua. Engel pääsee suunnittelemaan itselleen puutarhan ja
asuintalon, jossa viettää lopun elämänsä. Akvarelleja Engelin kaupungista tuo mieleen pikemminkin hiilipiirrokset; niin paljon kuvataan talvea, lunta ja pimeää. Värikkäämpiä ja heleämpiä hetkiä on vähän ja niitäkin varjostaa jokin epäkohta. Kirjailijan tyylistä näkyy hänen runoilijataustansa. Romaanin päiväkirjarakenne tuo mieleen Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan (2011). Minulle suomalainen, Pariisiin erakoitunut jäkälätutkija on myönteisempi hahmo kuin Berliiniin kaipaava saksalainen arkkitehti.
Lisätietoja:
Tilaa:
Kommentit (Atom)